Kuten
jokainen kirjastonomistaja tietää, kirjoja on liki mahdotonta
pitää järjestyksessä. Kun hakee jotakin, ei löydä hakemaansa,
mutta saattaa havaita jotain minkä on luullut unohtaneensa.
Etsiskelin aamuhetkenä Seppo Heikinheimon muistelmia (Mätämunan
muistelmat) tarkistaakseni, tekikö kirjoittaja oman väittämänsä
mukaan itsemurhan sen vuoksi, ettei jumalaa ole vai siksikö, että
pesäpallo-otteluissa oli alettu tarjoilla olutta. Luullakseni
molempia. Heikinheimon
kirjan sijaan käteeni sattui nyt jo edesmenneen Maria-nimisen
kirjailijan teos, jonka etulehdellä on omistuskirjoitus OK:lle
6.10.197X:
Khakipukuinen
punnitsee riisin huolellisesti.
Se
ei ole ilmestyskirjan enkelten mitta.
Se
on nälän mitta,
olemassaolon,
hengissäpysymisen,
huomispäivän
turvattomuuden ankara mitta.
Pian
neljäkymmentä vuotta jälkeen tuon tapahtuman, jonka muistan
tarkasti kuin tutun taulun luulen ymmärtäväni, mitä kirjoittaja
tarkoitti.
Korkea
kaikuva huone, talo jossa paljon ikkunoita, tupakansavun ja
puhdistusaineen tuoksua, hiukan liian lämmitetyt huoneet,
ahdistuksen, pelon ja vihan ääniä. Tummasilmäinen, epätoivoa
huokuva hento nainen kumartuneena pöydän yli laatimaan
omistuskirjoitusta uuteen menestyskirjaansa, josta hän on
lapsenomaisen ylpeä ja samalla hämillään. Hänen kasvoillaan on
varjo, mikä saa ne näyttämään ankarilta. Samanlaisia kasvoja
näkee dokumenttifilmeissä keskitysleirivangeilla. Meillä
oli oma vankileirien saaristomme vielä 1970-luvulla.
Toisinajattelijat, toisella tavalla ajattelevat ja todellisuutta
omaan tapaansa hahmottavat teljettiin saarille. Nimitimme sitä pirstomielisyydeksi. Luulimme auttavamme, kun käytimme valtaa.
Maria oli todellisuudessa vanki. Me, jotka olimme heidän kanssaan,
vertaudumme kapoihin.
Onnellisuuden
tavoittelussa on monia paradokseja. On parempi valita jalan
katkeaminen kuin jatkuvasti kivulloinen polvi. On tyydyttävämpää
tehdä päätös heti kuin olla pitkittyneessä epävarmuuden ja
valinnan tilassa. Kyky tehdä valintoja on onnen este. Se jolla ei
ole vaihtoehtoja, on tasapainosempi kuin se, jolla maailma on auki.
Siksi ikääntyminen ja tie kohti väistämätöntä saa useimmat
meistä rauhoittumaan. Nuori on maailman valtias ja tietää sen.
OK:n ei ole vaikea tunnustaa olevansa hänelle kovasti kateellinen.
Samalla hiukan vahingoniloinen. Syystä.
Tämä
ei ole luovuttamista vaan sen hyväksymistä, ettei tarjottava olut
pesäpallo-ottelussa aina ole urquellia, karhua tai edes
lapinkultaa. Huomispäivän turvattomuus on ainoa todellisuus; ei
ole muita todellisuuksia. Jos mahdollisuutta arvokkaaseen kuolemaan
ei ole, tulee ongelmia. Mahdollisuus katumukseen ja häpeään on
onnea. Tapojaan ei tarvitse parantaa, koska tavat ovat pintaa ja
jokainen meistä on paras mahdollinen.
Winnicottia varioiden on
kelvollista olla riittävän hyvä itse; itselleen, itsestään
käsin, itsellinen, itsekäs. Oma suu on lähempänä kuin kontin
suu, sanoi mummo. Itsensä siunaaminen on siunailemista terveempää
ja kun taputtaa kannustavasti omaa olkapäätään, ovat molemmat
osapuolet tyytyväisiä.
19.2.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs pidit?