Istun
tuhruisen sateisella tasangolla lajitellen perunoita. Peltirumpu
on rikki, minulla on nälkä, isoäiti on kuollut ja hänen
hameidensa sijasta vihmalta suojaa märkä karvahattu, joka haisee
lampaalta. Jokea
pitkin ajautuu veneitä täynnä kuolleita miehiä. Kaikkialla on
savua ja ajattelen sinua kaivaten. Asuimme täällä onnellisina
vuosien ajan, kunnes vatsasi alkoi kasvaa ja partasi muuttui
valkeaksi.
On
syksyinen ilta. Musta korpi on pimeä, valoton ja autio mutta ei
vähimmässäkään määrin hiljainen. Puiden latvoissa ulvoo ja
kirkuu tuuli, äreät vihurit ajavat edellään pyörteilevää
lunta, jota nietostuu notkelmiin vaikka karhella oleva ruoho on
muuten vielä lumeton. Vähäisen järven rannassa hietaisella
törmällä tönöttää hirsinen mökki ikkunat pimeinä. Välillä
myrskyksi yltyvä tuuli ulvoo savupiipuissa, hämmentelee kylmentyviä
hiiliä ja pöläyttelee takan tulisijasta tupsauksia, nokisia
savurenkaita hormia päin. Kun tarkemmin katsoo, keittonurkkauksessa
kiiluu pienoinen valo, siihen jätetty tai jäänyt. Tiilinen vankka
muuri hohkaa lämmintä ja takan päällä hautovassa helteessä
makailee musta kissa puoliunessa, olkapäät nyrkissä ja häntä
tassujen alle kierrettynä Se mulauttelee raukeita katseita kohti
kattoa, jolla on kuin joku kävelisi, hakkaisi seiniä tai vihoissaan
heittelisi lunta ikkunaan kouramitoilla. Ulkona riehuvan puhurin
valitukset, kiljahtelu ja villi nauru, metsän parku, kohina ja
kuiskailu vuorottelevat, mutta eivät ylety tähän lämpimään
ihmispesään, jonka ainoa asukki on nyt uninen vetelä mirri.
Kaukana alkavat narahdella lahot lattiapalkit, ikkunaluukut paukkuvat
ja koko metsäinen niemi tärähtelee. Luonto siinä puhelee omiaan,
horisee itsekseen hyytymisen alla. Tekee talvea. Pimeys on sangen
läpitunkematon, taivas musta ja siellä näkymättömissä viuhtovat
kiireellä pohjoisesta kohta lunta tuovat pilvet, märkää täynnä.
Toisella
puolella hiljaista mökkiä on saunarakennus, pihan takana sakea
korpi ja sen reunalla, pienen pyöreän suon äärellä kota.
Harsoisen kentän pinnasta kohoilee mättäitä, räntä on
rähmistynyt ja kinostunut kodan edustalle.
Sisällä
kodassa yksinkertaisen kivisen raunion päällä tuli palaa kohisten,
kipinät lentävät kohti lakea, jossa suora lautatorvi tekee
savupiipun virkaa. Tulen loimussa istuu äänetön eleetön hahmo
patalakki päässä, leveä urakkatyömiehen turpa mytyssä,
haukotellen, selkäänsä raapien ja liekkien vinkeitä katsellen. On
kuin tulessa rupattelisivat tutut ihmiset, edesmenneet kaverit,
uusiksi nuortuneet vanhemmat, monet kanssamatkustajat elämän
varrelta. Kun valkea vähän laantuu, herra K. lappaa arinalle lisää
kuivia koivuhalkoja. Taas on valoa ja lämmintä.Teräskourassa
roikkuu halstari, jossa tirahtelevat ja sihahtelevat paistumassa
olevat kalat. Niistä herra K. näppärästi poimii palan tuolloin
tällöin puukollansa, näppeihinsä puhallellen kun kohtaan sattuu
kuuma rasva; pupeltaa paksuja ruisleivän siivuja ja lotkii päälle
purkista olutta.
Välillä
K. puskeutuu pihalle ulvovaan tuuleen, kahloo suojanpuolelle kotaa ja
lorottelee autuaasti ähkien lepän juureen ja hemputtelee pitkään,
puistaapa itseään kuin uimasilla ollut koira niin että pisarat
lentelevät. Käytyään lisäämässä saunan kiukaan alle muutaman
pöllin herra K. palaa kotaan. Se on hänen rääkätyssä,
hajanaisessa mielessään nyt autuuden paikka, kaamoksen ja pimeä
metsän sylin vertauskuva, äitiin verrattava.
Teen
jotain kömpelöä, ahdistavaa, keskeytän tupakkalakkoni tai
muutun mustasukkaiseksi. Sinä lennät kuin lintu paikasta toiseen
papereja selaamassa, kuljet paljaana ympäri huonetta mennäksesi
suihkuun. Luon ahdistunutta monologia, lukitsen itseni asunnon
ulkopuolelle, väitän olevani filosofi ja istun lopulta äidin
jälkeensä jättämässä rullatuolissa yksin sylissäni kukkia
sinulle.
Vertauskuva.
Äitiin verrattava. Niinpä niin. Herra K ei oikein tiedä, millä
mielellä olisi. Vähän niin kuin nielettäisi, haikeus katoavasta
paratiisista tuntuu lohduttomalta ajatukselta. Monessa hän on ollut.
Urheillessaan
tukin päällä meijerin sikalan lietelammikossa isompien poikien
yllyttämänä nuori herra K. lipesi ja mulahti umpisukkeliin
lietteeseen. Joku vanhempi poika tempaisi hänet hiuksista kuivalle
maalle ja ontuessaan harmaan näljän peittämänä kotipihaan herra
K tiesi ratkaisevan varmasti, että tuollaista se olisi ollut,
hukkuminen, kuolema jos siitä olisi totta tullut. Vaan eipä tullut,
ei vielä ainakaan.
Äiti
motkotti kuin säikähtänyt kanaemo, huuhteli poikaansa hyvän
kotvan puutarhaletkulla jäisen kylmällä vedellä, kuori limaiset
vaatteet pojan päältä ja lopuksi kuurasi tämän saunan eteisessä
kuumalla vedellä, juuriharjalla ja äkkiväärällä lipeäsuovalla.
Kun herra K. istui punaisena ja höyryävänä keittiön
tiskipöydällä jalkojaan heilutellen ja katsoi, miten äiti silitti
hänelle puhtaita vaatteita, hän ajatteli uhmakkaasti, ettei aio
vastakaan hukkua sianpaskaan. Ja monet kerrat ollessaan milloin
minkinlaisessa lietelantalassa yksityisesti tai viran puolesta
uppoamassa hallinnon kummallisiin kiemuroihin johtamistaidon
kurileireillä, imeytyessään ihmissuhteiden pettäviin
hetteikköihin tai rykiessään kavalan viruksen siemeniä
keuhkoistaan kuin likavettä silloin kerran, sai herra K aina
mieleensä päätöksen: Sianpaskaan en huku. En koskaan.
Juttu
päättyi herra K:n muistikuvissa siihen, että äiti,
hailakkasilmäinen morakkaääninen muorintunkio kädet puuskassa
katsoi pitkin ja poikin kohti höyryävää, virnuilevaa lasta ja
räjähti nauramaan. Naurettuaan pitkään, helpottuneena ja
helpotuksesta, kuoleman siiven pyyhkäistyä pentuetta näin läheltä
hän sanoi hymyillen:
On
siinä mulla eto rellukka!
Niin
kauniita rakkauden sanoja herra K ei enää elämänsä päivinä
uskonut saavansa kuulla. Hämärässä, tulisessa saunassa, kynttilän
valossa liotessaan ja välillä hajamielisesti kutiavaa nahkaansa
hutkiessaan herra K tajusi, että tämä tunne oli nyt sitä itseään.
Onnea.
29.10.2010
29.10.2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs pidit?