Freyja
yksin tietää, mistä herra K. oli saanut pyöreään, sileäksi
ajeltuun päähänsä keskellä kesäistä hellettä rakentaa simaa,
jota voisi käytellä palanpainikkeena itsetehtyjen ajuruoholla
maustettujen verimakkaroiden ja sisälmyspadan seurana kuten vanhan
ajan viikingitkin olivat tehneet palattuaan hurmeisilta
sotaretkiltään. Kaipa se liittyi hänen ajatukseensa luopua rahan
viettelyksestä, olemasta sen vouti ja orja maailmassa, joka kulkee
kohti kadotustaan kuin Babylonin portto ikään. Vilppaat,
raitishenkiset ja sakeaveriset viikingit olivat eri maata kuin
ristinkantajat. Ukko eli Odin oli heidän miehiään. Kuten yleisesti
tiedetään, Freyja- jumalatar kulki kissojen vetämillä vaunuilla.
Vain Odinin lemmikkikorpit puuttuivat K:n taloudesta, mutta eipä
sillä väliä. Riitti kun herra K. raakkui käheällä äänellään
vanhaa virttä:
Ah,
autuas, ken armosta
saa pahat tekons' anteeks,
se, jonka syytä, jumala
ei anna tulla kanteeks'.
saa pahat tekons' anteeks,
se, jonka syytä, jumala
ei anna tulla kanteeks'.
On olemassa käännekohtia, merkkipaaluja, joista yksittäinen vaeltaja voi laskea oman henkilökohtaisen kehityksensä tekevän mutkan, historiansa muuttuneen ja kulkeutuneen uudelle jengalle. Joillekin se on raittius, uskoon tulo tai uusia vaimoja. Se saattoi olla hetki, jolloin uninen korpikylän poika kuuli uuden musiikkikappaleen seisoskellessaan täpötäydessä koulubussissa apaattisena, laihansitkeänä, pieniperseisenä pää juhtamaisesti riippuen ja huuli maata viistäen kuin ikälopulla kyntöruunalla sateessa. Särisevästä autoradiosta kantautui äkkiä ääni kaukaa meren takaa, kun pitkätukkaiset nuorukaiset soittivat aivan toisenlaista musiikkia.
Tämä
musiikkikappale oli Beatlesien Twist and shout. Herra
K huomasi hytkyvänsä ja mörähtelevänsä särkyvällä
puberteetti-ikäisen äänellään yhdessä kymmenien muiden
kastuneiden, märältä koiralta tuoksahtavien koulukkaiden kanssa.
Sateiseen ikävään kaamokseen syttyi valonsäde, hämärä ajatus
siitä, että on muunlaistakin elämää kuin tämä arkinen
nuhjaaminen kiusaantuneiden opettajien rääkättävänä ja älytön
kehittymättömien pojankollien alinomainen mölinä, räkiminen,
syljeskely ja isotteleva ja joutava kiroilu laihojen,
näppylänaamaisten pikkutyttöjen huomion herättämiseksi. Egonalku
oli kuin jäävedessä kurtistunut pili, jota piti sadattelun
voimalla pullistella.
Tällainen
hetki saattoi olla ensimmäinen konsertti, jossa herra K. kuuli
Beethoovenin pianokonserton tai päivä jona hän jalka murtuneena
makasi kotona ja sattui lukemaan ensi lauseet Camusin Sivullisesta.
Oliko se aamu, jona kesä oli tullut humahtamalla ja tammukkapurolla
sai sen ison, kalojen kuninkaan tai ainakin kuninkaan pojan, jota oli
monta vuotta jahdannut? Vai oliko se yö, jonka herra K. vietti
kesähotellin kovalla matrassilla odottaen pääsykokeiden alkua.
Unta ei tahtonut saada, koska kuormureiden jyly läheisellä
moottoriliikennetiellä häiritsi metsän suhinaan ja puron
liplatukseen tottunutta primitiivistä korvaa.
Tiedekuntaan
meno, menoaminen ja mesominen siellä olivat sitten tuttua
koulunkäyntiä, pänttäämistä, rahanpuutetta ja joitakin arkoja
yhteydenottoja keihin lie ollutkaan. Välillä sattui virkistäviä
törmäyksiä entisiin tovereihin ja anniskelussa kuohuvan tuopin
ääressä niitä menneitä, läpikuultavia aikoja oli soma
kertailla. Niistä kun tuntui olevan kovin kauan, vaikka leikattiin
vain vuosi tai kaksi enemmän. Nuorena
ollessa aika kuluu hitaanlaisesti, valumalla, kun se päivän
iltaehtoosta saa kotkan siivet ja matka kohti lipputangon nuppia käy
kiihtyvästi nopeutuen. Kaikesta mainitsemisen arvoisesta on kulunut
neljäkymmentä vuotta.
Herra
K, lihava, ikäpuoli miehenpullukka makaili tänä päivänä
mökillään leveässä sängyssä päiväpeiton päällä
sukkasillaan, saappaat potkaistuina jaloista, musta kissa rinnan
päällä kuin parran jatkona toinen käsi niskan alla, toinen kissaa
silittäen. Mahtavana ja varmana hän puoliunen läpi tajusi, että
tämä on nyt se hänen uusi käännekohtansa, pitkä ja leveä ajan
laakso, jota jatkuu ja jatkuu, kunnes loppuu. Enää ei tarvitse
tvistata eikä huutaa. Riittää kun on vaan. Mihinkä se emäntäkin
vilahti, olisiko marjaan mennyt. Olisi pantava saikkapannu tulelle,
vaan kerkiää se kun tulee. Ei nyt jouda itse. On tärkeämpää.
Oli mietittävä siman valmistusta ja kivikautisen talon
rakentamista.
Sudet ja
korpit olivat Odinin suojeluksessa. Korppi oli Odinin tunnus ja
hänellä oli kaksi lemmikkikorppia, Hugin ja Munnin. Sudet
vartioivat Odinin saleja. Simaan käytettiin hunajaa, joka oli
kallista. Niinpä simaa juotiin erikoistapauksissa ja suurina
juhlapäivinä. Herra
K. pohdiskeli puoliunessa, mistä saisi hunajaa.
Tenhuselta
tietysti. Vanha Tenhunen oli äreä ja selvin päin pahapäinen mies,
sinnikko ja luonnevikainen, oikea Kolistimen ukko. Ihmisistä hän ei
juuri piitannut, mitä nyt rakasti monen värisiä lapsiaan, joita
alinomaa vaihtuvat emännöitsijät hänelle laittelivat ja jättivät
talon perintöä odottamaan lähtiessään takaisin kaupunkiin ja
joskus vieraaseen kotimaahansa asti. Tätä asiantilaa
ymmärtämättömät ja kateet naapurinmiehet ja etenkin naisväki
karsastivat. Kauneudesta tai viehätysvoimasta Tenhusta ei voinut
syyttää. Mies oli pitkä, laiha, kumara ja harmaa huuhkaja, jonka
ison nokan varjosta pilkistivät ovelat ja elävät apinansilmät.
Herra
K. oli joskus varovaisesti tiedustellut Tenhuselta, mikä taika
hänellä oli, kun jäykkä, juron maineessa oleva talonpoika niin
vetosi naisväkeen, että emännöitsijöitä saattoi väliin olla
talossa kaksi kolmin kappalein ja yöaikana naapurit kuulivat villiä
kiljuntaa, kun naiset mustasukkaisuuksissaan kynsivät toisiaan ja
tappelivat kai Tenhusen suosiosta. Nytkin kartanolla keikutteli ja
sirkutti korea, jalkava ja pyöreäperäinen neitokainen, vaikka
Tenhunen kävi ravakasti kahdeksaakymmentä.
Tenhunen
tirkisteli herra K:n muhoilevaa olemusta epäluuloisesti, arvioiden
tätä kuin hevoskauppias moskvitsin myyjää kunnes päätteli
kysyjän, oudon tohtorin, siis melkeinpä kollegan olevan
vilpittömällä mielellä ja vastasi yksikantaan:
-Ka,
rahalla.
Enempää
hän ei selitellyt vaan käänsi puheen apilankukintaan, joka oli nyt
sangen suotuisa ja lupaili hyvälaatuista hunajaa hänen pienille
piikkikärsilleen. Sillä vaikka Tenhunen ei juuri ulkopuolisia
ihmisiä arvostanut, mehiläisiään hän rakasti koko ukonsydämensä
kyllyydestä, hartaudella joka muistutti uskovaisuutta, jota se olikin.
Kun
asiaa vähän tarkemmin ajatteli, kyseessä lienee ollut
ammattisalaisuus. Sen ohella, että Tenhunen tarhasi mehiläisiä,
paimensi suurta eriväristä lapsilaumaansa ja oli maankuulu
perinteisen tulivalkean kansan taistelulajin kaspinin
eli puukkotaistelun taitaja, hän oli myös parantaja. Kun herra K.
oli kerran reuvauttanut selkänsä kantoa ylös repiessään,
Tenhunen oli kätevästi hoitanut sijaltaan menneen selän
peukaloilla naksauttamalla ja antamalla mehiläisten pistää herra
K:n herkkää nahkaa muutamalla mehiläisellä kohtiin, joita hän
sanoi jollipaikoiksi. Ja kas vain, kipu katosi kuin tuuleen.
Hunajaa
simaan piti saada. Mutta vasta huomenna tai ensi viikolla. Nyt oli
helle, kuumaa. Jo vain tavallinen vesi kelpasi alkuun. Ei ole asialla
kiire, kun sitä ei raha hoputa. Baabelin portto se on rahalle perso,
ei hän. Näihin ajatuksiin herra K. nukahti. Musta kissa
rinnan päällä kuin parran jatkona pitkä kierevä häntä eläen
kehräsi ja käänsi kylkeään. Parta kiemurteli kohti kattoa ja teki välistä kahdeksikon. Kaappikello raksutti ontuen. Yksinäinen
kärpänen surisi lasin välissä kuin toivoa vailla.
Sekin
halusi vapauteen.
8.6.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs pidit?