"Pienen
pohjoissavolaisen kansakoulun kasvattina jouduin elämäni
vaarallisimpaan paikkaan siihen mennessä. Hammaslääkäri odotti.
Kylän hammaslääkäri oli uhkea keski-ikäinen, mielestäni hirveän
vanha rouva Noukki, jota me lapset aiheestakin pelkäsimme. Hän ei
koskaan puuduttanut pyynnöstä huolimatta, välineet olivat vanhoja
ja hänellä oli kova, kantava ääni.
Klaudios
Ptolemaioksen aikoinaan esittämän geosentrisen maailmanselitysopin
mukaan kaikki yöllisen tähtitaivaan avaruusromu kieppuu
ympyränmuotoista rataa liikkumattoman maapallon ympäri. Vaikka
Ptolemaios ei ollutkaan oikeassa, eivät Kopernikuksen myöhemmin
esittämät teesit aurinkokeskeisyydestä tuoneet sen enempää
totuuden valoa ihmiskunnan ylle. Lajin edustaja on tiennyt
kaukaisista ajoista lähtien, että maailmankaikkeus pyörii hänen
nöyhtäisen napansa ympärillä.
Psykologiasta
olemme oppineet, että ihminen käy kehityksessään läpi lukuisia
eri vaiheita. Näistä peilivaihe on se, jolloin ihminen viimein
tunnistaa itsensä yksilönä. Älyllisesti suuntautuneet ovat
juuttuneet pysyvästi peilivaiheeseen. Juuttuneet on tosin hieman
epätarkka ilmaus, sillä tosiasiassa me älylliset narsistit
tarraudumme siihen kynsin ja hampain.
Hammaslääkärin
vastaanotolla tuoksui pelolta. Myöhemmin olen tunnistanut
voimakkaiden puhdistusaineiden aromin; se oli sairaalan hajua.
Vastaanottotilassa rouva Noukki käski minun avata suuni ammolleen.
Tottelin häntä ja hetkessä pieni, joskin pahasuinen kitani oli
täynnä sylki-imureita, pahanmakuista mönjää ja pistäviä,
survovia, surisevia ja ääretöntä kipua aiheuttavia
instrumentteja. Olin aivan varma, että kuolisin siihen paikkaan.
Synnin palkka on kuolema. Olimme veljeni Sepon kanssa käyneet
mummolan naapurissa salaa katsomassa riihessä laudalla makaavaa
vainajaa, Anttua, joka oli eläessään ollut renkinä Kustilan
talossa. Hän näytti ihan tavalliselta, vähän kalpealta, mutta
kukapa kuollut ei olisi kalpea.
Mummo
kertoi Antun olleen kova työmies, mutta rintatauti oli hänet sitten
vienyt. Sodassa hän oli oppinut juomaan ja se oli syntiä se.
Olin
itsekin tehnyt paljon sitä, mitä opettaja nimitti synniksi. Olin
kiroillut, rääkännyt kissaa ja tapellut Sepon kanssa nenä
veressä. Olin varastanut äidin käsilaukusta rahaa, repinyt
tahallani Sepon aapisen ja ampunut pikkulintuja tehokkaalla
ritsallani, josta olin aika ylpeä. Nyt siis olin saava palkkani
pahoista töistäni.
Olin
sokea, silmäni vuotivat vettä ja kun lääkärin puuhakkaat sormet
kaivelivat kipeää suutani yritin muistella Paavo Ruotsalaisen
puheita armosta, joka oli mummon lempiaihe. Välähdyksenomaisesti
mieleeni tuli, miten olin istunut mummon sylissä seuroissa
Ukko-Paavon savupirtissa ja laulanut virttä, vaikka en tuohon aikaan
vielä osannut puhua. Yritin veisata, mutta vain jonkinlainen ölinä
pääsi kurkustani.
"Älä
vingu", lääkäri tokaisi ja otti pääni tukevalla otteelle
isojen rintojensa väliin. Taas uusi haju hulvahti nenääni.
Siinä oli hajuveden ja naisen tuoksua ja lisänä outo kirpeä
lemahdus, jonka alkuperä selvisi minulle vasta kymmenkunta vuotta
myöhemmin juodessani osakunnan juhlissa viskigrogin. Äkkiä
päässäni välähti sokaiseva valo. Kun toinnuin, lääkäri näytti
voitonriemuisena pihtien päässä surkeaa hammasta, jossa oli monta
juurta. Leukaa jomotti ja tunsin itseni sairaaksi pieneksi pojaksi,
kun vastahakoisesti lompsin koululle.
Siellä
oli tapahtunut ihmeitä. Minut ohjattiin luokan sijasta koulun
juhlasaliin, jossa pulpetit oli järjestetty riveihin. Istuimme
hiljaa kuunnellen isosta mustasta radiosta surumusiikkia,
muistosanoja ja laahaavaa, ikävää musiikkia, josta mieleeni tuli
sade ja räntäilmat. Kyykötin pulpetissani kipeää poskeani
pidellen, itkua tuhrustaen ja odotin kidutuksen päättyvän. Salissa
seisoi rehtori, silmälasipäinen nuorenpuoleinen mies, joka silmä
kovana seurasi, ettemme tehneet vallattomuuksia.
Hankaava,
jurnuttava musiikki, radiosta tulvivat paukuttelevat puheet ja
ohimoita raastava virrenveisuu sykkivät suoraan raadeltuun suuhuni
ja leukaluuhuni. Olin vajonnut apatiaan pieksetyn eläimen lailla, kun
näin silmäkulmastani rehtorin lähestyvän olinpaikkaani. Lämpösäteily heijastui hänen kädestään, kun hän
asetti sen pääni yläpuolelle, sitä kuitenkaan koskettamatta ja lausui oudon
vavahtelevalla äänellä:
-Kaarlo
on harvinaisen isänmaallisen poika.
Tuolla
hetkellä tunnistin itseni yksilönä maailmankaikkeudessa, jossa
ihmisten välistä ymmärrystä ei ole."
_____________________________________________
Johan Julius Christian "Jean" /"Janne" Sibelius haudattiin valtion kustannuksella rakastamansa Ainolan puutarhaan vuonna 1957.
22.9.2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs pidit?