Tapaninajelulla

Näihin aikoihin syntyneelle herra K:lle syntyi rinnakkaisissa todellisuuksissa ajan kaareutuessa suuri joukko kaksoisveljiä, joiden kohtalot kulkevat paradoksaalisina paralleeleina ajassa. Tapahtumalla oli muitakin seuraamuksia. -Ikuisuuden historia.Vol. XCVI. ss. 2436411-2436413. Eternity Press 1967.

Kuten vanhat ihmiset saattavat muistaa, entisinä aikoina sivistyneen herrasmiehen oli vaikeaa nauttia alkoholia muutoin kuin liivipuku päällä varsinkin suurten juhlapyhien alla ja jälkeen. Alkoholiliikettä pidettiin tiukasti kiinni pyhänseudut ja keskiolueksi mainittua kaljankuraa ei tunnettu kioskituotteena. Aika oli raskas monelle lahjakkaalle ryyppymiehelle ja -naisellekin. Toisaalta ainakin Jäkäläprinsessalla oli jopa oma viinikellari ja joku sinne poikennut onnellinen muisti mainita, ettei siellä ainakaan Vinettoa tai Aperitaa näkynyt. Pölyisiä pullonpohjia senkin edestä, Ranskasta tuotuja harvinaisuuksia. Karjalainen, joka oli tähän asiaan perehtynyt Pelsolla kirjallisuutta historian cum laudea varten lukiessaan piti menettelyä arveluttavana, joskin äveriäille kansanosille ymmärrettävänä leikkimisenä vakavilla asioilla. Vallankumouksellisessa tilanteessa asiantila tulisi muuttumaan.

Pohjolan valkeassa kaupungissa vaikutti eräs mainittava ravintoloitsija, Aino Lehtosaari, joka piti ravintolaansa auki myös jouluaattona ja jopa joulupäivänä, jolloin yksinäiset sielut muuten olisivat joutuneet hakemaan ryyppysensä ties minkä jopparin tai rosvon luolasta. Tunnettua toki oli, että jossain Toppilan puolessa oli ikkuna, johon jos koputti yöllä tahi päivällä ja sitten ojensi sileän satasen ikkunasta sisään, vikkelä ruskea käsi sieppasi rahan ja tilalle tuli kuin taikurin loihtimana korkkaamaton pullo koskenkorvaa.

Sillä hyvä oli tämän talon maine; ei sieltä vesipulloa tarjottu edes räkäisimmälle jätkälle, koska seuraamukset ja niiden aiheuttama häiriö olisivat aiheuttaneet naapurustossa turhanpäiväistä, joutavaa morinaa ja toraa. Ja niin kohdallaan oli serviisi, että kun janoinen kulkija kopautti kyynärpäällään pullon pohjaan, narautti korkin auki, lotkautti kolmanneksen sisällöstä makeisiin suihinsa, ähkäisi vedet silmissä ja kirosi, kuului vielä ikkunasta: ”Hai, olikko hyvvää???” ja sitten kolahti ikkuna kiinni ja pieni kynsivalokin sammui.

Näiden tapahtumien alla edelliskesänä oli sattunut, että Simperi oli voittanut arpajaisissa tuliterän Finlux-väritelevision. TV oli vielä tehtaan pakkauksessa erään valtion viraston eli Postin autotallissa. Kun alkuseurakunta, johon Karjalaisen lisäksi sillä kertaa sattui kuulumaan myös herra K. heräsi melko tuhnuisiin tunnelmiin ja nautti aamupalaksi koskenkorvalla terästettyä pihlajanmarjaviiniä, puheeksi kääntyi tehty retki Helsinkiin. 

Retki oli tehty lentäjä Loikkasen pienkoneella. Varat saatiin myytäessä televisio. Evääksi oli otettu neljä pulloa viskiä ja muuta pientä. Tällä retkellä Karjalainen sai toteuttaa ikiaikaisen unelmansa: kusta lentokoneesta Saimaaseen. Jotain kaunoja tai patoutumia kai se purki. Loikkanen tosin motkotti polttoaineen kulutuksesta, koska mutkasta tuli aika pitkä.

Toisaalta Loikkanen itse oli kerran vähän väsyksissä lennonopettajana toimiessaan nukahtanut ja pösilö oppilas oli ajanut koneen rajan taakse, ryssän puolelle ja hyvä, etteivät alas ampuneet. Pienimuotoinen diplomaattinen selkkaushan siitä koitui ja Loikkanen sai lähtemättömän lellittelynimen Yli-Loikkanen.

Herra K. oli sattunut silloinkin seurueeseen Jäkäläprinsessan luona vietetyn soitannollisen iltaman jälkilöylyissä aivan konkreettisesti. Simperi oli näet kaatunut turvalleen saunasta Jäkäläprinsessan hirsilinnan takaiseen tureikkoon ja vaikka kyseessa oli mitä ilmeisimmin Eeva Jatkuvan eli Jäkäläprinsessan antimien yliannostus herra K. oli hippokraattisen valansa innoittamana ryhtynyt vainajaa elvyttämään. Elvytyssessiosta sukeutui sittemmin kreikkalais-roomalainen painin ja aikidon kombinaatio, josta Sarkassa puhutaan vieläkin. Kuten muistetaan, Simperi oli lyhyenläntä, korkeaposkinen, tummasilmäinen mies, jonka muutoin varsin tavanomaista leveää, suoraan sanoen tyhmännäköistä maalaisennaamaa komistivat pörröiset ja ilmeisen hyvin hoidetut vaaksanmittaiset kippuraiset huuliviikset. Tavoiltaan hän oli kohtuullisen säyseä paitsi saadessaan kohtauksen, jossa hän ulvoi kuuta, tähtitarhoja ja alkuikävää maailmankaikkeuteen kadotettuja veljiä kohtaan.

Herra K. oli siihen aikaan laiha poika lappalainen, nulo ja pieniperseinen, mutta ketterä. Niinpä nyt veljellisessä puristuksessa, puolinelsonin jälkeen ja juuri kun oltiin valmistautumassa seuraavaan irimi-tenkanin arvoiseen suoritukseen, Simperi alkoi ulvoa kuin kadotettu sielu helvetissä ikään. Herra K. yhtyi suoritukseen ja vain vaivoin rouva Jatkuva sai paikalle hälytetyn poliisipartion uskomaan, ettei ketään salvettu vaan että kyseessä oli perheen sisäinen kilpailu Olavi Virta-näköiskilpailuja varten. Tappi Suojasen henkilökohtainen kutsu kirjallisena varmensi asian.

Aamu oli nyt pitkällä, Jäkäläprinsessa oli häipynyt liiketoimiinsa, herroilla oli armoton kamis ja suuta kuivatti. Rouva oli antanut ankaran ukaasin, että pirtin on oltava tyhjä, kun hän illemmalla tuo Zonta-naisia sherrylle. Siihen oli tyydyttävä. Satasen rouva kuitenkin oli myöntänyt Simperille ja Karjalaiselle, herra K oli itsemaksava. Nyt vain oli niin hassusti, etteivät Karjalaisen jalat pitäneet, polioko lie tullut äkkiä arveli herra K.

Niinpä nähtiin Hallituskatua aseman suunnasta marssivan varhain Tapaninpäivän aamuna kulkueen, jossa Mikael-poro veti pulkkaa, Karjalainen istui siinä ja Simperi sekä herra K. koettivat tahtonsa mukaan hallita vikuria elikkoa. Sarkan ankaraksi tunnettu portieri Jomppe kysyi oitis, mihin on miehillä matka? Simperi vakuutti koko joukon olevan matkalla kirkkoon jumalanpalvelukseen. Jompen mukaan selitys oli sen verran hyvä, että Mikael piti jättää parkkiin terassille jäkälää popsimaan, mutta herrat voivat tulla kirkkopilsnerille.

3.10.2010

Professorin vanhuus

Se oli niitä tapauksia, jotka muovaavat ihmisestä toisenoloisia, jotenkin tuumivaisia ja hiljaisia, itsekseen hyrähteleviä niin että poskeinen vieras arvelee kulkijan herenneen ajattelemaan miellyttäviä tai muutoin hykerryttämään panevia asioita, vaikka asia on niin vakava ja tuskallinen kuin olla voi. Vaan tätähän ei sivullinen voi tietää. Suoraan sanoen vähän rivolta sellainen tuntuu, vähän kaikista. Niin kuin olisi jotenkin petetty tai annettu väärä kuva sellaisesta, mikä että kun on kaunis ja puhdas, onkin ihan tavallinen ja häkellyttävän arjellinen, semmoinen, mitä ei alkuun edes osaa kuvitella kun niin oudolta se tuntuu ja vieraalta, etäiseltä ja kylmältä.

Kun tällainen kansalainen sellaisen kokemuksensa kanssa sattuu kadulla vastaan tai vaikka raitiotievaunussa istahtaa likeiselle penkille, voi vain aprikoida, että tuolla on nyt jotakin; salaisuus tai muu vihjaileva ajatus mielessä, kun se noin.

Juuri näin oli herra K:n laita. Ei tiedä itkeä vaiko nauraa, puhjeta puhumaan vai vaieta. Hän oli tavannut työnohjausmatkallaan opettajansa, jonka elämä oli taamonut aiemmasta ylivertaisuudestaan tilaan, jota jos ei pidä säälittävänä, voi ainakin surkutella, että jopas se sattui. Ja ihan oikeaan osoitteeseenkin meni.

Professori opetti aikanaan monta sukupolvea tulevia parantajia. Alituisesti viileän aristokraattisena, etäisenä, ivallisena ja omasta oppinsa ylivoimaisuudesta tietoisen ylväänä. Ikään kuin halveksien tätä halpaa, maalaista ja kuonamaista materiaalia, jonka taas kerran oli työstettäväkseen saanut. Viljellen teräslastunkuivaa englantilaistyyppistä huumoria, jolla hankalat ja pahankuriset, suoraan sanoen vittumaiset ihmiset ylevöittävät itsensä muka muita paremmiksi. 

Ja tätä oli hänen oppinsa.

Ihmisriepuja sairashuoneella on kohdeltava hyvin, etenkin ikääntyviä, hermoheikkoja  ja säikkyjä musikoita.  Hyvä lääkäri ei kiroile potilailleen hoitohenkilökunnan kuullen. Ennen kivuliaita toimenpiteitä on hyvä siirtyä vauvakieleen. Jotkut uusmuotiset radikaalit tosin suosittelevat täydellistä hiljaisuutta hartaamman tunnelman luomiseksi itse operatsionin ajaksi. Pidättäytyminen traditioon on turvallisempaa kuin saksalaisten kumousoppien harrastus myös sairashuoneen oloissa.

Lääkärin on oltava määrätietoisen tiukka ja lempeä; koska on kaikkien etu, että toimenpiteet ja hoito tapahtuvat joutuisasti.  On hyvä panna sairastuvan renki pitämään järjestystä talossa.

Usein käy, että musikat tulevat hoitoon humalaisina. Tuolloin säveä nuhtelu ja ohjaus herransanan kuuloon tuo paremmat tulokset pitkässä juoksussa, kuin pieksäminen, mitä paha kyllä kuvernamentissamme tapahtuu tuolloin tällöin, varsinkin jos lääkäri itse on vielä kovin juovuksissa aamuhuuruissaan ja näin tavallista äreämpi.

Raitis lääkäri ansaitsee koko seutukunnan kunnioituksen. Sellaista ihmettä tullaan usein satojen virstojen päästä katsomaan ja oppia ottamaan.  Mällin pureminen on tavallista; mutta sitä on syytä välttää. Samoin on renkien syljeskely pantava kovalla kädellä kuriin. Läntisen Pohjolan kuvernementissa olot ovat järjestetyt siten, että työtä, tuota innoituksen ja voiman, ilonkin lähdettä on järjestetty reilusti enemmän, kuin kukaan maaniseksi, hourioksi tai aitomukseksi kohtuudella tulematta voi tehdä. Tähän on ollut apuna muutama näppärä konsti kun on pidetty väki epävarmana pätkätöillä, jolloin jotkut hurjat ovat painaltaneet Suuren Läntisen Naapurin Länsimaahan tai Etelän vöyräiden kuvernementtien riesaksi. Palkkaa on maksettu niukasti, pitäen kuitenkin huolta, ettei mortaliteetti starvaation eli palvelusväen nälän kautta ylitä enempää kuin mitä se muissa sikaloissa ja broilerihautomoissa on tapana.

Projekti alkaa nyt pienen viivästyksen jälkeen poikia työn tuottaessa mielihyvää vastoin kaikkia odotuksia. Työläisille on käymässä kuin sille entiselle rotalle, joka paineli mielihyväkeskusnappulaa niin kauan, että rotansaappaat jalassa kaatui työnsä ääreen.

Ja nyt! 

Herra K. tapasi marttakerhon portailla vanhettuneen, kuivahtaneen, rusinanaamaisen entisen opettajansa istumassa hirmuisen suurten matkalaukkujen vieressä muodoton vihreä pipo päässä. Tuntematta hän katsahti herra K:n olemusta ja visersi ohuella vanhan miehen äänellään:

Huvilalle minua viedään kesäksi.. Mitä niillä mahtaa olla mielessä, osaatteko sanoa, nuorimies? Ne pitävät minua kuin jotain hankalaa kasvia. Tai lemmikkiä, hän jatkoi valittavalla äänellä ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen.

Herra K. ynähti jotakin ja jatkoi matkaansa. Nieletti; mikä lie nielettänytkään, raaka ilma, katupöly, viima.

17.5.2009

Kiven sisällä

Kunnioittaessamme hyvyyttä ja jaloutta emme saisi unohtaa, että vaikka meillä olisikin mahdollisuudet päinvastaisina pidettävien ominaisuuksien karsimiseen esimerkiksi biologisin keinoin, ei lopputulos tästä välttämättä paranisi.

-Hannu Lauerma

Elämäntilanteeni oli muuttunut eikä minulla ollut varsinaista tekemistä. Olin näet vapautunut vankilasta, jossa olin istunut kärsimässä elinkautista tuomiota poliittisen vastustajani murhasta. Sanomattakin on selvää, että tuomio oli väärä.

Pohjoismaissa ei tuohon aikaan voinut ollut puhettakaan rehellisestä oikeudenkäynnistä omilla aivoillaan ajattelevalle miehelle. Asiaa ei helpottanut, että luonnollisen pakoyrityksen yhteydessä tulin ampuneeksi kahta vartijaa, yhtä poliisia ja alaikäistä pakoauton kuljettajaa, näistä poliisia kuolettavasti. Koko rytäkän syyksi pantiin riita kilosta heroiinia, vaikkei varsinaista riidan aihetta pitänyt olla. Olinhan voittanut kyseisen mällin korttipelissä. Nyt olin väärän henkilöllisyyden, taitavasti väärennetyn passin ja kasvoleikkauksen jälkeen uusi mies -anteeksi -nainen.

Sukupuoli oli muuttunut kaiken muun mukana.

Siinä minä nyt kuitenkin olin. Rahaa olin saanut säästettyä aiemmilta ajoilta sen verran, että pysyin viskissä ja sikareissa. Päätin kirjoittaa tämän kirj

Herra K. lopetti tietokoneen naputtelun, huokaisi ja klikkasi oikean yläkulman rastia näytöllä. Ruutuun ilmestyi teksti ”Haluatko tallentaa tiedostoon Pieni vankilasarja II tehdyt muutokset”. Herra K. painoin päättäväisesti laatikkoa EI ja tiedosto katosi bittien taivaaseen, missä viestin tuhannet veljet ja sisaret ottivat sen vastaan täynnä ylpeyttä. Biteissä liikkui  rakkautta ja vihaa, suonien hentoa, sinervää, tykyttävää kuultoa ja laineiden liplatusta. Kaikki sadat miljoonat, jopa tuhannet dekkarinaloitukset ovat kokeneet saman kohtalon sähköisen tekstinkäsittelyn alkamisen jälkeen. DELETE on käskyistä lopullisin. "Älä delete, älä format..."

Pienessä yksittäishuoneessaan, rundissa herra K. oli yrittänyt kirjoittaa syysmarkkinoille helppolukuista dekkaria palkkamurhaajasta, joka kasvoleikkauksen jälkeen pyrkii politiikkaan väärällä nimellä ja henkilöllisyydellä varustettuna esiintyen naisena.

Ongelmallista oli koko tarinan epätodennäköisyys. Kuinka kukaan voisi esiintyä naisena vaikka kuinka yrittäisi? Miten kukaan pienen maan oloissa voi ottaa panttivangiksi teollisuussuvun tyttären ja pyytää miljoonalunnaita? Oliko se mahdollista tai sen arvoista? Eihän Pohjolan Japanissa tunneta korruptiota, joten poliitikkoja ei voi lahjoa. Ennen kaikkea pystyykö sen kuvaamiseen, mikä on noin uskomatonta. Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia.

Lyhyesti: herra K. oli alkanut epäillä kykyään kirjoittaa mitään arvokasta ja pysyvää.

Pienen suovankilan hyvää tekevässä rauhassa ja hiljaisuudessa herra K:n oma rosoinen, mutkallinen ja krypyliäs, monella tapaa erikoislaatunen, joskin ihan säällinen elämä joutui ennennäkemättömään tarkasteluun ja läpivalaisuun lämpimän ja poskia polttelevan jälkiviisauden ristivalossa.

Miksi hänen pitikin kokeilla tuuriaan niin, että joutui maineensa säilyttääkseen järjestämään tällaisen koston, joka toisaalta oli palvelus.

Rauhallista täällä oli, maisema kaunis joskin yksitoikkoinen, huoneet asiallisia ja eleettömiä. Kuntosalissa olivat kaikki ajanmukaiset paineilmalla toimivat laitteet. Jalkaprässi oli vähän löysä, joskin säädettävissä pienin konstein. Biljardihuoneen matto oli kulunut. Muutoin kohtelu oli esimerkillistä. Jos vähäisiä puutteita ilmeni, kohtelias valitus vankilanjohtajalle yleensä auttoi. Muona oli kaikki laatuvaatimukset täyttävää, ravitsevaa ja maukasta. Gourmetia sai vain osallistumalla ruokaryhmään. Periaatteessa laitos oli päihteetön, mutta sokeriannoksen saamisen jälkeen kanttiinista sai vanhauskoisilta vaihdetuksi helposti hiivanappeja. Kiljun teko nokian kumisaappaassa toi elämään ylellisyyttä, valoa, säihkettä ja loistetta. Pamput eivät olleet turhantarkkoja.  Homma-foorumilla joskus juteltiin.

Johtaja Mannerström oli asiallinen rikosseuraamusviraston virkailija ja aatteen nainen. Hän uskoi inhimilliseen vanhustenhoitoon, jossa eettinen prinsiippi ja kasvattava elementti olivat vallitsevia. Hän piti myös sivistystyötä hyödyllisenä. Herra K:n väitöskirja aate- ja oppihistoriassa oli vaiheessa (Ahvenanmaan itsenästymiskysymys 1930-luvulla). Oikeustieteen lisensiaattityön jälkeen pitäisi istua käräjät Espoossa, mutta se hirvitti vähän.

Toisenlaista oli terveydenhuollossa. Puistatusta tuntien herra K. ajatteli nuoria mulipäämiehiä, jotka sovitukseksi ja rankaisuna rikoksistaan makasivat yöt lepositeissä terveyskeskuksen vuodeosastolla vaipat märkinä, nälissään ja peloissaan.

Ilkeästi tekohampaitaan loksauttaen, tihruisia, vuotavia vanhan miehen silmiään siristäen ja silsaista partaansa raapien herra K. ajatteli että oikein se on niille kutalaille, perin oikein. Jumala on kutenkin olemassa, vaikka hän sitä poikasena nuorison tavanomaiseen tapaan epäili ja jopa työteliään miehuutensa aikana pilkkasi. Vaikka laiva kaatui ja puoliso meni sirkkelissä.

Aika oli muuttunut. Hänen rikoksensa oli silkka vanhuus, Se oli nykyään lieventävä asianhaara. Elämä on lyhyt, seuraamukset vaihtelevat. Miksi siis suremaan?

Tuomion pituutta hän ei tiennyt, mutta samoin kuin kaikki tämän laitoksen toverikunnan pojat ja tytöt hän toivoi sen olevan mahdollisimman pitkä.

Penkistä pitäisi saada vielä rautaa ylös. Paljon!

12.9.2009    

Mestareiden aamiainen

Maailma on laveampi kuin mitä navetan sontaluukusta ulos katsoessa näkee, monipolvisempi kuin viipurinrikilöiden myyjien puheet Nilsiän talvimarkkinoilla ja monella naisenpuolella on sellaista hameidensa alla, mikä saa äkkinäisen nurrupojan silmän kipeäksi ja vieläpä katkerasti itkemään, kun hän sen juonesta oikein perille pääsee. Kiperä ja reitikäs on maailma, ihmeitä ja yllätyksiä täynnä. Tälle kaikelle on kuitenkin ymmärtäjänsä, ihmisiä jotka vuorovaikutuksen metkuista ja solmuista ovat selvillä ja jotka töikseen niitä toisille kanssaeläjille järjestävät, niistä hyötyvät ja jos muuta voittoa tai tienaa ei sillä kertaa heru, saavat ainakin makeat naurut.

Simperi oli näitä miehiä. Helpompi oli hallita kapallista kirppuja kuin hänen oikukkaita mielinouteitaan, joita hänen pyöreästä päästään alituiseen singahteli samaan aikaan, kun hänen tyhmän näköinen leveä maalaisennaamansa pysyi peruslukemilla, kun hän seuraili tempaustensa seurauksia. Eräänä talvisena yönä Simperi päissään tuli ostaneeksi poron veljensä Karjalaisen kanssa; miten lie tulikin ostaneeksi tai saaneeksi tai voittaneeksi, kuka sen kaiken niin tarkasti muistaa. Jossakin oli oltu ja jonkun luo sitten menty mittariautolla. Korttia oli kai pelattu. Kotiin oli tultu kävellen, se oli varmaa.

Kun Simperi aamulla kaatoi pihlajanmarjaviiniä lasiinsa, nosti sen huulilleen ja katsoi ulos ikkunasta, poro seisoa pökötti Simperin mökin pihalla köyden päässä. Seisoi ja katsoa mollotteli isoilla silmillään ikään kuin jotain vailla. Se seisoi honteloilla jaloillaan ja sarvet sillä oli päässä. Kyseessä taisi olla koulutettu otus, koska se niin säyseästi suostui osaansa. Simperin elukkaopin tuntemus oli hataranpuoleinen. Hämeenlinnan reaalilyseossa puhuttiin kyllä sammakoista, kaloista, puumista ja tiikerien sapelihampaista, mutta poronhoidollista opastusta Simperi ei muistanut saaneensa. Epäilemättä poro oli kasvissyöjä, mutta mistä nykäiset talvella heinää ja muuta?

Vettä nyt ainakin alkuun, toimitti Karjalainen, pienikokoinen luiseva miehenkäppänä, joka varjon lailla seurasi Simperiä hänen retkillään. Karjalainen oli vähintään yhtä perehtynyt kuin Simperikin päihdyttävien väkijuomien hankkimiseen, laatimiseen, nauttimiseen ja jopa välittämiseen huonoina aikoina, kun taiteilijoiden sponsorikassa sattui ihan kerrassaan ehtymään. Karjalainen oli taiteilija jumalan armosta ja tätä Armoa kunnioittaakseen Karjalainen oli aloittanut suuritöisen ja kunnianhimoisen projektin: Pyhän Raamatun piirtämisen sarjakuvamuotoon. Työ oli hidasta, ymmärtämys ja tuki vähäistä. Meneillään oli luova tauko hankkeessa.

Simperi ja Karjalainen veivät porolle ison ämpärillisen vettä, jonka poro juoda lotki ja muonaongelman se ratkaisi itse alkamalla järsiä pensasaitaa. He ihastelivat isolla äänellä ämpärin käytännöllisyyttä, keveyttä ja aerodynaamisia ominaisuuksia. Sanotaan mitä sanotaan, yhdessä asiassa neuvostoliittolaiset ovat ylivertaisia. He ovat jumalaisia sinkkiämpäreiden laatijoita. Volga ja Zil olivat sentään autoja, tämä AutoVazin uusin villitys Lada vaikuttaa vähän populistiselta viritykseltä.

Poro. Jäkälää se syö ja sitä sen pitää saada, muisteli Karjalainen kuulleensa. Jäkäläprinsessalla sitä on ja sieltä sitä löytyy, mutta mistä rahat? Jäkäläprinsessa oli nimensä mukaisesti seudun koristejäkäläbisneksen perijätär. Hänen firmansa vei tuhansia laatikollisia poronjäkälää Saksaan, jossa saksalaiset pykäsivät jäkälästä joulukoristeita, seimiasetelmia ja muuta sellaista. Saksalainen tykkää kitschistä, tuumasi Jäkäläprinsessa, mutta meille se vaan sopii. Meillä hän tarkoitti yhtiönsä pariakymmentä työntekijää ja ennen kaikkea itseään. Jäkäläprinsessa oli oppinut, sivistyneenmakuinen ja vähän herraskainen, mutta erinomaisen lämminsydäminen nainen, joka ei hylkinyt hiukan boheemeja taiteilijaystäviään ja koetti näitä  autellakin pahimmissa elämän karikoissa, joita herra paratkoon näille veljille oli varattu tavanomaista laajempi partti.

Nauruaan pidätellen hän kuunteli puhelimessa Simperin kertomusta perheeseen yöaikana putkahtaneesta porosta, jonka hoito huolestutti herrasmiehiä. Hän lupasi alkuun puolikymmentä laatikollista jäkälää, mutta vain lainaksi. Kesällä saisivat pojat tulla Hailuotoon keräämään sopivalla sadekelillä saman verran jäkälää tilalle. Poro piti saada johonkin tuottavaan työhön. Vaikkapa tavaratalojen pihalle näytille ja silloinkin muhkeita korvauksia vastaan. Vetelemään vaikka pukin muovipulkkaa marketin parkkiapaikalle. Kuin Lahtinen siinä viimeisessä rytäkässä. Ja helponhan tuo lykkää, kun ei pitkin mettiä tartte kiskoo häntä. Ei luoja laiskoja elätä, ei porojakaan, virnuili Jäkäläprinsessa, joka oli liikenaisena kokeneempi kuin itse Lenita. Hyvähän se oli hänen. Asui keskuslämmityshuoneissa ja aina kulki paremmissa vaatteissa.

Simperi närkästyi. - Meidän Mikaelia ei näytille panna pöljien pentujen töllisteltäväksi ja siliteltäväksi. Nimen Mikael hän oli valinnut sisäisen näyn seurauksena. Ei miltään kirjailijalta lainattuna tai Mikon kaimaksi vaan merkkinä taivaasta. Sillä kuten arkkienkeli Mikael oli johdattanut kaarneet ruokkimaan Joosuaa erämaassa, oli Mikael  nyt opettamassa häntä markkinatalouden, hienommin sanoen libertaanin kapitalismin saloihin ja mahdollisuuksiin, joihin Simperi tunsi kutsumuksensa viittaavan.

Syttyi tuuma ja se toteutettiin. 

Karjalainen alan ammattilaisena hoiti graafisten pintojen suunnittelun, markkinoinnin ja pressin, Jäkäläprinsessa järjesti rahoituksen. Simperi johti, hoiti ja hallinnoi tuotantoyhtiötä, joka oli Mikael.

Toiminta laajeni ja kohta myytiin Finnlinesin ja Viking Linen lautoilla pääasiallisesti saksalaisille turisteille hyvään hintaan tuotetta, jonka koreissa etiketeissä todettiin monella kielellä:

 

Aitoja kuivattuja lappalaisen poron papanoita. Voidaan lisätä kylpyveteen.

11.12.2009

 

Simperi

Näihin aikoihin syntyneelle herra K:lle syntyi rinnakkaisissa todellisuuksissa ajan kaareutuessa suuri joukko kaksoisveljiä, joiden kohtalot kulkevat paradoksaalisina paralleeleina ajassa. Tapahtumalla oli muitakin seuraamuksia.

-Ikuisuuden historia. Vol. XCVI. ss. 2436411-2436413. Eternity Press 1967.

Kuten kaikilla kuuluisilla ja hyvämaineisilla ihmisillä on kaksoisolento, myös herra K. on saanut osakseen henkilöitä, jotka ulkonäöltään ja hiukan muultakin toiminnaltaan erehdyttävästi muistuttavat alkuperäistä. Herra K:lle syntyi lyhyen ajan kuluessa lukemattomia identtisiä kaksoisveljiä ja  kaksoissisaria universumin eri kolkkiin.  

Kyse ei ole tavanomaisesta biologisesta identtisyydestä, samanmunaisuudesta tai monisiköisyydestä, vaan siitä että herra K:n veljet ja sisaret ovat samoja ihmisiä kuin K.

Varovaisesti arvioiden heitä on aurinkokunnan alueella useita kymmeniä tuhansia ja laajassa maailmankaikkeudessa äärettömän suuri joukko. Kuinka monta herra K:ta on rinnakkaissa todellisuuksissa ja antimaterian muodossa on jo toinen asia, eikä kuulu tämän esityksen piiriin. Moninaisuusteemaa käsitellään laajasti arvostetussa kansainvälisessä aikakausikirjassa otsikolla

Julian Bigelow, Arturo Rosenblueth, and Norbert Wiener, 1943, "Behavior, Purpose and Teleology," Philosophy of Science 10: 18-24.

Ei siten ole ihme toistuvasti törmätä kaksoisolentoihinsa. Yksi varhaisimmista oli Simperi.

Simperi oli lyhyenläntä, korkeaposkinen, tummasilmäinen mies, jonka muutoin varsin tavanomaista leveää, suoraan sanoen tyhmännäköistä maalaisennaamaa komistivat pörröiset ja ilmeisen hyvin hoidetut vaaksanmittaiset kippuraiset huuliviikset. Simperin näkö oli heikonpuoleinen ja hänen silmälaseissaan oli ytyä monta pykälää. Näinpä vaikutelma oli tyrmäävä, kun Simperi silloin tällöin leikillisällä tuulella ollessaan otti lasinsa pois, laajensi silmänsä spanielinkatseeksi ja päästeli suustaan vingahtelevia koiranpennun kerjäysääniä: vov vov vov uiiii voh voh…

Useimmat naiset tällainen hupaileva käytös sai vaaleanpunaisiin unelmiin.

Simperi ilmaantui herra K:n silloiseen asuntoon, Rotankoloon tilanteessa, jossa hän vasta saavuttuaan kaupunkiin oli tilapäisesti vailla liiallista varallisuutta ja vakituista asuntoa. Simperi tuli Rattorilupilla kertomaan ahdingostaan, kun hänen kuukausirahansa oli prokuraattorin virheen takia viivästynyt. Hän ehdotti muutaman kymmenen markan subventiota, jonka korvaisi myöhemmin korkojen kera. Hän siirtyi kiinaamaan herra K:n keittiön pöydän alle samalla vilpittömällä ja avoimen luottavaisella luontevuudella, joka oli ominaista hänen kaikille muillekin toimilleen.

Simperi oli näet aatelismies ja kuten on tunnettua, aateluus  velvoittaa. Kasteessa hän oli saanut juhlavan nimen paroni Claus-Filip von Simbenberger af Karsta. Karsta oli hänen Varsinais-Suomessa sijaitseva synnyinkartanonsa, jonka Simperin isä, hulttiomainen liikemies ja Simbenbergerin suvun musta lammas Rodin oli humalapäissään hävinnyt kortilla heti sotien jälkeen eräälle pohjoiskarjalaiselle Laakkoselle, joka sittemmin tunnetaan autokaupoistaan. Simperi erotettiin Hämeenlinnan reaalilyseosta kesken lupaavasti alkaneiden opintojen epäselvissä oloissa johonkin rahankiristysjuttuun liittyen. Simperi oli näistä tapahtumista varsin vaitonainen. Hän paljasti kerran herra K:lle, ettei tämän ole terveellistä tietää kaikkia asianhaaroja, koskapa juttuun liittyi korkeita yhteiskunnallisia vaikuttajia ja liika tietäväisyys tapaa lyhentää elinikää noissa piireissä.

Toisin kuin voisi olettaa, Simperi suoritti asevelvollisuutensa erittäin menestyksellisesti. Nuoruusiällä alkanut urheiluharrastus, laaja lukeneisuus ja sävyisä luonne miellytti Suomen puolustusvoimia ja Simperi komennettiin aliupseerikouluun eli raukkiin. Päävartiossa tuli yksi pieni mutka muutoin moitteettomaan uraan liittyen satunnaiseen ja erehdyksessä tapahtuneeseen alkoholin nauttimisepisodiin.

YK-joukoissa kolmella eri komennuksella Golanilla ja Kyproksella Simperi viihtyi hyvin. Lomilla yksikön pojat kävivät usein Kreikassa ja Simperi muisteli pitkään haikeana mustatukkaista, äksyä Mariaa, ateenalaistyttöä, joka jäi vilkuttamaan lentokentälle pleksin taakse, kun palvelusvuoro päättyi ja matka Suomeen alkoi. Muistona näiltä matkoilta tuli tuliterä S-luokan mersu, jonka vakituinen säilytyspaikka oli Laakkosen autotalon vuosiparkissa Joensuussa.

Isänsä Rodinin kanssa Simperi oli kehittänyt varsin mutkattoman tavan ansaita rahaa. Muuan merkonomityttö oli pantu selvittämään erilaisten elintarvikkeiden, asumisen ja muiden kulujen suhdetta työläisen palkkaan eri osissa maailmaa. Kansainvälisessä vertailussa suomalaisen työntekijän ansiotaso ja maksukyky osoittautuivat ylivertaisiksi. Tiedot oli painettu laajaksi, punaisiin nahkakansiin sidotuksi moniosaiseksi portfolioksi ja siihen liittyväksi korttisarjaksi, jolla kuka tahansa pientä ja keskisuurta teollisuutta edustava yrittäjä näppärästi pystyi näyttämään palkanlisää vaativille alaisilleen näiden palkantarkistusvaatimusten houkkamaisuuden ja irreaalisen luonteen. Näitä informaatiopaketteja kaverukset herra K. ja Simperi alkoivat kaupitella pienten yritysten toimitusjohtajille.

”Ykköset päälle ja kupru kotiin” oli tunnuslause. Simperi hoiteli puhepuolen ja rahastuksen. Maisteri K. oli hänen lainoppinut avustajansa. Monesta paikasta tuli pakit, mutta silloin tällöin tärppäsi ja sileitä satasia upposi luvuton määrä Simperin lompakkoon. Porttikäytävässä rahat pantiin miltei tasan ja vanha subventiokin hoitui. Sitten lähdettiin miehissä neuvoa antavalle aamuoluella ja pubissa laattamakkarat paistetuilla perunoilla lisukkeineen maistuivat liikemiehille. Huurteinen piiskaryyppy kuului tietysti asiaan. 

Myöhempinä vuosina ystävysten tiet lähtivät eri suuntiin. Simperi meni työhön postiin, jossa teki hyvän ja komean uran lajittelijana, postimiehenä ja kotirouvien naurattajana. Spanielin katse tuotti menestystä ja onnen hetkiäkin. Herra K. jatkoi nuhjuista opiskeluaan ja hankkiutui töihin Valtion Ihmistenkiusaamisviraston alilääkäriksi.

Sattumaa, luojan ilkeyttä tai kohtalon välttämättömyyttä oli ajautuminen samalle asuinalueelle. Joskus öisin useilta kerrostalojen parvekkeilta kohosi moniääninen ulvonta kohti tähtikirkasta, mykkää taivasta. Maailmankaikkeuteen eksyneet kadotetut sielut siinä huusivat tuskaansa kohti tavoittamatonta alkusingulariteettia, ikuisuuden kadotettua äitiä.

Ja universumin jokaisessa kolkassa kaksoisveljet ja kaksoissisaret yhtyvät kaipaavaan huutoon. Ääniaallot moduloituivat spektrin väreiksi ja tavallinen ihminen katsoi taivaalle kauhistuen, kun kirkas pakkastaivas räjähti täyteen revontulia. 

Kun herra K. myöhemmin apeana katseli itseään iltalehtien lööpissä, hän mietti miten outoa kaikki olikaan. Herra K. siinä kuvan mukaan talutettiin kiroilevana poliisin mustaanmaijaan. Eräs toinen identtisistä veljistä, se joka oli kirjoittanut kaipuusta kirjankin, oli nyt siis joutunut lehdistön hampaisiin.

Ja tämä kaikki vain liittyen satunnaiseen ja erehdyksessä tapahtuneeseen alkoholin nauttimisepisodiin.

Simperi oli innokas pyöräilijä. Eräällä retkellä hän kopsautti päänsä ja sillä oli seuraamuksia. 17-vuotias tumma ja temperamenttnen perhetyttö Maria muutti asumaan hänen luokseen. Henkeään pidätellen herra K., taloyhtiö ja muut naapurit seurasivat romanssin kehittymistä. Kun Maria synnytti pienen tyttären, kaikki hurrasivat ja kilistivät paikallisessa pubissa. Herra K. tarjosi ystävälleen paksun sikarin.

Vuodesta toiseen Simperi kertoili pienen Annan kehittymisestä ja kasvamisesta. Kun Anna sai hampaita, kaikkia väsytti Simperin puolesta jatkuva yövalvominen. Kun Anna oppi kävelemään ja puhumaan, vanhat rouvat kertoivat omia kokemuksiaan omien sukujensa lapsista ja niiden lahjakkuudesta. Vähin erin herra K. alkoi ihmetellä, miksei hän ollut sattunut näkemään kohta kouluun menevää Annaa koskaan. Ei muuten Mariaakaan.

Herra K. katseli peiliin ja arveli, ettei se ole hänen asiansa. Surullistahan se oli.

Simperin hautajaisissa oli paljon väkeä ja peijaiset kestivät kolme päivää. Mariaa tai Annaa ei kukaan nähnyt. Kai oli niin, ettei Maria jaksanut henkisesti tavata miehensä ystäviä.

Ulvoessaan taivaalle seuraavana talvena herra K. huomasi, että kuorosta oli yksi ääni kadonnut. Revontulista eräs sinivihreän sävy puuttui.

12.6.2009

Rulli

On ollut aika, jolloin punakka, pönäkkä, ruumikas  ja partalias  herra K. on ollut nuori huntalo vielä, kolli, kläppi tai kuten perheessä oli tapana sanoa, pentu.

Perhettä oli runsaanlaisesti, koska herra K:n vanhemmat olivat sitä sitkeän sikiävää, juonikasta ja pahapäistä pohjoissavolaista lajia, jonka mieleen oli jäänyt elämän jaanaavan uskonmäikytyksen, karahteeraamisen ja jalan raappimisen kiertokoulusta muistoon lause: Lisääntykää ja täyttäkää maa.

Lause on pantu muutaman piippolalaisen osuuskassanhoitajan aviomiehen suuhun, mutta saanee alkuperäisen ytynsä raamatunhistoriasta, meille kaikille tutusta ja armaasta.

On pohjolan talvinen, tähtikirkas pimeä ja luminen talviyö. Ohut ja kelmeä kuunsirppi, joka vielä äsken hämärästi ja utuisesti pilkotti venuksen kupeessa on nyt kirkas, silmää häikäisevän valkea ja terävärajainen. Pakkanen kiristyy. On kääntynyt aamupuolelle.

Paksun lumen peitossa olevat naavaiset kuuset jymöttävät tummina ja luoksepääsemättöminä.  Vilkas metsähiiri viipottaa suuren puun juuren alta, katselee ja kuuntelee mutta samoin tein vilistää takaisin suojaan hangen alle. Lumivaippa lämmittää, suojaa ja peittelee metsän lapset.

Hiljaisuuden katkaisee laahaava, kihnustava ja kirskuva suksen hankaus, reuhtova kulkemisen ääni ja vaimea ähinä. Kuka kulkee yössä? Kenet on maailma nakannut tähän maanääreen, suoranaiseen korpeen talvisena pakkasyönä, jolloin tavalliset ihmiset pötköttävät lämpimissä vuoteissaan tai nuokkuvat karuissa puumökeissään tulen loimussa? Juhtaakaan ei tällä ilmalla ilkeäsi laittaa ulos, kun pakkasta rusahtelee kannontyvissä liki neljäkymmentä pykälää, pikkulinnut tarinan mukaan tipahtelevat oksilta umpijäässä ja olosuhde lähestyy ryssän kolkonpuoleista helvettiä, paitsi hajun puolesta, joka on raikas, äärettömän raikas.

Posket hohtaen herra K. hiihtää vaalenevassa yössä. Tovereitakin hänellä on, partiokavereita, reippaita mutta kovin viluisia nuorukaisia. Pitkä jono rähjäisiä, huurteisia ja reppuselkäisiä poikia lohnustaa huonosti luistavilla suksillaan hitaasti järven ulapalle, jossa silmän kantamattoman takana kyyhöttää pimeä surullinen kylä. Yksi pojista vetää ahkiota.

Ainuttakaan valoa ei vilkahda, ei kuulu koiranhaukkua tai tallien uumenista hevosen hörhöttelyä, lammasten kirkasta määkinää, lehmien jauhavaa purentaa olkisen mällin ympäriltä; ei kimakkaa mahavaivaisen riepulapsen kirkaisua tai naisen jurovaa motkotusta vastikkeena vierellä röhnöttävän miehentursakkeen kurkkuperistä kimpoilevaan räähkämäiseen korinaan.

Mikä on kyse?

Herra K:n isä on aikanaan ollut siellä, mistä ei ollut paluuta kaikilla. Palveluspaikastaan hän oli suoraan sanoen karannut sotaan alaikäisenä, koska talossa häntä niin pieksettiin. Äiti oli kuollut synnytyksessä ja isä keuhkotautiin hieman myöhemmin. Seitsemän pennun tokka märkiä kläppejä jaettiin lähitaloihin kunnaneläteiksi ja sitten pikkupiioiksi ja rengin toljakkeiksi, jotka suurisilmäisinä, räkä valuen ja kintaat maata viistäen yrittivät perehtyä työelämän salaisuuksiin, pöllintekoon, paskan luontiin, halon pienentämiseen ja takkuisten hevosten sielunelämään lumisissa metsissä resutessa.  

Sota tarjosi uuttaa virkistävää ja mielen kohottavaa kokemusta. Paljon ei ukko reissuistaan kertoillut, mutta oli vakavasti sitä mieltä, ettei hänen pojistaan pehmeitä lullakkeita tule vaan rautasia miehiä. Ja päälle ukko otti ryypyn.

Tämän vuoksi nuori herra K. nyt hiihti kotiin metsästä, jossa oli Kinahmin Kiipijöiden Hirvivartion kirjastonhoitajan ja huoltomestarin ominaisuudessa yrittänyt kavereidensa kanssa yöpymistä talvisessa metsässä. Kylmä siellä tuli ja karkuun piti koko joukon lähteä heti kun päivänäköä alkoi tulla.

Tämä mainittava hiihto kaikkine vaiheineen tuli eläväksi lihaksi, kun herra K. oppikoulun päätteeksi pyrki vapaaehtoisena armeijaan. Häntä tutki Joenpään kaupungin entinen kaupunginlääkäri, eläkkeellä yksin suuressa asunnossaan elelevä pitkänaamainen hujoppimainen vanhus, joka puisella torvellaan kuunteli tarkasti keuhkojen puhalluksia ja sydämen sätkimistä luisessa vasussaan. On vaikea sanoa, mitä K. ajatteli tuomiostaan:

Hylätty rullista asteenisuuden perusteella. 

Tämän lausuttuaan satunnaiselle kuulijalle nykyisin punakka, pönäkkä, ruumikas  ja partalias  herra K. hörähtää meluisaan nauruun.

 -Ja ottaa ryypyn. Mutta vain pienen.

2008

Ystävän valokuva

On ollut aika, jolloin hra K:lla on ollut ystävä. Ystävä oli hyvätapainen, hintelä mies, joka harvoin puhui mitään. Sitä enemmän hän käytöksellään osoitti myötätuntoa ja välittämistä.

Kun herra K. tanssii ystävänsä kanssa poskivalssia tunturihotellin ravintolan parketilla työpaikan, työvoimatoimiston ja Kelan naiset laulavat karaokena Vysotskin kappaletta ”Mistä tunnet sä ystävän”.

Ollaan kuntoutusseminaarissa, jossa kansanedustaja Ilkka Taipale on päivällä kertonut, miten metsien miehet saadaan eläkkeelle. Työtä se vaatii. Paikalliset poromiehet katselevat kohtausta alta kulmien. Valokuvassa se näyttää hassulta. Yhden miehen silmistä näkyy punaheijaste, mikä saa hänet näyttämään itseltään pirulta.

Kun ystävä putosi kohtalokkain seurauksin talonsa katolta, herra K. pohdiskeli elämän katoavaisuutta; miten olemme kuin kuiva lehti tuulessa tai ruoho, jonka vihuri taivuttaa.

Cecil Frances Alexanderin 1848 laatima virsi 78 alkaa:

Vieraalla maalla kaukana

on kumpu kivinen.

Sen koloon kerran iskettiin

puu ristin muotoinen..

Herra k. muistaa, kuinka pikkupoikana tukka pystyssä luki laitosta kirjasta Raamatunhistorian kertomuksia kuvitettuna. Albrecht Dürerin kuvituksesta jäivät mieleen erityisesti piirrokset P. Sebastian puuhun sidottuna, Kristusta pilkataan ja miten Simson painii leijonien kanssa.

Julma ja väkivaltainen uskonto, voisi joku ajatella. Toisaalta aika on väkivaltaista ja keskiajan taitelijoiden helvettinäyt ovat samanlaista väkivaltaviihdettä kuin television esittämät sarjat vainajan suolien perkaamisesta patologin pöydällä. Keskiajan kuvat sisältävät myös paljon pornoa, jonka opetus peruskouluissa on korvannut vanhanaikaisen terveysopin.

Poliisikoira on ihmisen paras ystävä. Hän on Systeemin hyväksikäyttämä pienipalkkainen pätkätyöläinen, prekariaatin jäsen, usein järjestäytymätön toimihenkilö, jonka tottelevaisuuskoulutus on samaa tasoa kuin muillakin julkisen sektorin nöyrillä lakeijoilla. Monesti poliisikoiran nimi on karkeita kerakkeita ja vahvoja äänteitä sisältävä kuten Karo, Turo tai  Taro.

 
Ei puhettakaan, että poliisikoira voisi olla Musti, Hauva tai Pikku Mössykkä. Kun työt on tehty, Karo saa makupalan ja pääsee lepäilemään Maijan takaosaan lämpimälle fleesehuovale, joka haisee Isännälle.   

Näinä Lopun aikoina, kun talouden tulvavesi pakenee ulapalle kuin Punainen meri jakautuessaan Mooseksen johdattaessa kansaansa pyhään maahan ja sittemmin hukuttaessa faaraon eli markkinan sotajoukot alleen, epätodennäköinenkin ystävä on arvokas.

Se voi olla poliisikoira, lehtimyyjä, puhelinseksityöläinen tai myöhempien aikojen futurologiaan perehtynyt dosentti, jonka erityisosaamissegmenttiin kuuluu epätodennäköisten asioiden ennustaminen peliteorian pohjalta tai porttiteorian kritiikki sponsorina toimivan kannabisyhtiön diskurssianalyysin pohjalta.

Valokuvassa Karo näyttää hymyilevän.

  

Hanki sinäkin ystävä. Laillistetaan kannabis ja suljetaan mielisairaalat. Sitten emme enää erotu toisistamme. Ainoat stigman kantajat olisivat täysraittiit ja terveet, mutta se on niille ihan oikein.

7.3.2009

Seurannassa

Sinulla on tunne, että sinua vakoillaan. Suopeat, joskin täydellisen välinpitämättömät tahot seurailevat puuhiasi, vaellustasi täällä ajassa. Harvoin olet oikeassa. Nytpä olet. Senkin silmätikku.

Henkilötunnustyyppistä henkilötunnistejärjestelmää ei ole suostuttu ottamaan käyttöön demokratian ja luokkajaon kehdossa Yhdistyneessä Kuningaskunnassa vedoten yksityisyyden suojaan.

Sen seuraus on, että asiat monimutkaistuvat. Britanniassa sellaiseen, missä henkilöllisyys on pitävästi osoitettava, joutuu antamaan näytön asunto-osoitteestaan esim. tuomalla näytille "utility bills": sähkölaskuja, vesilaskuja, maksetun kiinteistöveron kuitteja tai muuta materiaalia.

Byrokratia vaatii eri tarkoituksiin monenkirjavaa lippusta ja lappusta, passilla voi osoittaa kuka olet, mutta laskutusosoitteesta on annettava todistusaineistoa. Maan tapana ovat myös erilaiset "references", eli on hankittava suosituskirjeitä useilta eri tahoilta, eikä esimerkiksi sukulaisia hyväksytä suosittelijoiksi.

1940-luvun ajattelumallin mukaan olemme Suomessa eläneet jo vuosia orwellilaisessa yhteiskunnassa, jossa viranomainen, useimmin kela tai pankki, myös verottaja, tietää minun asiani paremmin kuin minä itse. Missä kohti julkisuuden kipuraja tulee vastaan, vai onko se mennyt jo kauan sitten ohi? Toisaalta ollakseni rehellinen minua ei tippaakaan kiusaa se, että verottaja esitäyttää veroilmoitukseni, pankin asiakaspalveluvirkailija tuntee laina- ja luottokorttihistoriani sekä miltei nuhteettoman maksuorjaurani vaiheet, poliisi ylinopeus- ja putka-anamneesini ja terveydenhoitaja maksa-arvoni ja rasvaprosenttini. Kaupan täti tietää vuosia taaksepäin, mitä kaljaa juon, millaista makkaraa syön samoin kuin kissojeni ruokavalion. Apteekki tuntee kissojeni matolääkehistorian, eläinlääkäri kissojen rokotusajat, parturi hilseeni laadun, pesula mattojen ja pukujeni pesuohjelmat, nettioperaattori millä sivuilla surfailen ja CIA loput. Supo tutkii terroristiyhteyksiäni, koska kaksi vuotta sitten vippasin kympin marokkolaismiehelle, joka väitti olevansa junalla matkalla Keravalle katsomaan sairasta äitiään.

Ne pirut eivät onneksi tiedä, mitä minä oikeasti ajattelen tästä kaikesta. He eivät tiedä, että aidosti rakastan Isoa Veljeä. Olenhan sellainen itsekin.

30.12.2006

Kunnassa

Päivystystä se oli koko ajan. Ei se kummallista ollut. Instrumentteja oli niin vähän, että piti ruveta välitä pyykille. Autoklaavi oli ihan resu. EKG yksikanavainen. Sellainen diplomikosmetologi, nuori pikakoulutettu tyttölapsi oli avustajana, kirjoitteli, teki labroja ja ottaa tolskasi röntgenkuvia ikikululla putkella, joka valskasi niin paljon, ettei ilman lyijyisiä munasuojia siihen kamariin ollut asiaa, jos perheen perustamisesta haaveili.

Ihmettelin, kun oli pitäjässä vaivana jonkin mallinen rakkotulehdus. Avustaja naksutteli solulaskuria, niin että jännetuppitulehduksen oli saada. Minä kerran illan kähmässä käväisin kurkistamassa sinne mikroskooppiin. Avasin aparaatin ja huuhtelin linssit spriillä. Ihmeparantuminen humahti kyläkunnan läpi. Ei mennyt sen jälkeen sulfaa isosti.

Yhtenä syysyönä porstuasta kuului kovaa kolinaa ja kiroilua. Oli kaksi miestä verissään, molemmat julmasti päissään. Toisella oli reidessä resureunainen, repaleinen haava, quadriceps anterior miltei poikki. Olivat leikkiä laskeneet, heitelleet käyvää moottorisahaa toisilleen. Läänille poika lähti, työjalka siitä tuli. On vähän sukuakin, velimiehen serkku hellustaa sen tyttären tyttären kanssa mitä viimeksi kuulin. Tasinut se on Ottokin.

Kesäisenä yönä, kun ei ollut tisuri, väijy päällä, käyskentelin kalmistossa ja tutkin mielenkiinnolla hautakirjoituksia. Oli sinne hyvin pieniä lapsia laitettu eritoten 1886–87. Sankarihaudat olivat erillään. Ja tietysti pitäjän suuren pojan, joka viljalti tutki näitä udmurtteja ja Siperiaa kolusi urakalla. Seuraavana aamuna Inkeri, vöyräs, suulas ja tietäväinen entinen kätilö, nyt kansanterveyslain vasta terveydenhoitajaksi ylentämä leuhotti neuvolalta ennen kahdeksaa, että kun kyläläiset on pitkin aamuyötä soitelleet, mitä se kunnanlääkäri siellä hautuumaalla yöllä kuljeksii.

Sunnuntaiehtoolla tuli liki yhdeksänkymppinen pieni kurttuinen muori vastaanotolle taksilla ja kertoi ettei häntä mikään vaivaa. Lapsenlapset vaan oli hössänneet, kun hän väliin saa semmoisia laakeja. Sanoi mummo ja kuoli EKG-ritsille. En viitsinyt ruveta hautarauhaa häpäisemään elvyttämällä tai muulla. Yksinkin olin. Sopivan ajan päästä tilasin hautaustoimiston pojat. Oli siellä papereissa sen verran rintataudin siementä, että hyvällä omallatunnolla nakuttelin Remingtonilla kuolintodistuksen kyytiin mukaan. Ei tullut turhaa paperisotaa. Soittelin vielä pojantyttärelle, että otan osaa. Oikea oli teillä ajatus. Kovin oli tämä famu kipiä. Voisitte pappilassa käydä, maahanpaniaisia.

Sosiaalinen elämä pyöri siinä kultahammasrannikolla. Kämppä oli poikamiehelle naurettavan iso, ei kaluja riittänyt puoleenkaan huoneista. Biljardia pelattiin hammaslääkärin luona ja sököä elukkatohtorilla. Apteekkarin kutsujen jälkeen eläinlääkäri pienen souvin järjesti. Olivat siellä rouvan kanssa olleet niin kuin ainakin, vaan oli tullut riitaa. Pois ja kotiin oli elukkakollega lähtenyt. Rouva tuli perässä ja hävinneet olivat taloudesta mies, auto ja kuudentoista ikäinen lapsenlikka. Rouva huolestui ja suuttuikin, soitti nimismiehelle joka vielä oli  juhlatantereella. Tämä koitti toppuuttaa, mutta pani sitten vastahankaisesti partion perään. Ei ne mitään löytäneet. Kuuden maissa aamusta Jettanen sitten tuli silmät pyörien minua tavoittamaan, että onko sulla pirtua? Hyvänlaisen lekkerin panin sille poveen ja kun poliisimiehet pahalla päällä tulivat hänen kotiinsa, istui Jettanen kiikkustuolissa tuhannen tupakeissaan ja tarjosi hömpsyä konstaapelillekin. No, verikokeet otettiin, tikut poimittiin lattialta ja eläinlääkäri pantiin kai vähän lepäilemään. Pääsi kuin koira veräjästä. Ei näyttö riittänyt Seutulan reissuun. Ero niille tuli sitten, vaan eri asiasta.

Käyn minä Kivisalossa useinkin. Mökki on ollut meillä liki neljäkymmentä vuotta Kaitajärvestä siihen Onatsuun päin pari kilometriä. Ihan soma niemi.

-Heitänkö lisää?

16.11.2006

Hard Rock Claus

On jouluaaton aamu. Räntää vihmoo läpitunkemattomasta pimeydestä, kuin solmuruoskalla läiskittäisiin toimistotornisi ikkunoihin. Silmät palaen, iho omille eritteillesi ja hautuneelle lateksille tuoksahtaen heräät tämän vuoden viimeiseen keikkakalenterin päivään toimiston oleskelusiiven sohvalta. Sinne sinut hyydytti edellisen päivän hengästyttävä staccato kokouksia, kunnan johtomiesten tervehdyskäyntejä, Barentsin alueen edustajien saunailta ja Rouvan ynseys. Laadultaan se on kokemuksesi mukaan kuitenkin ohimenevää lajia, lohdutat itseäsi.

Jo parrattomana nuorukaisena olit valinnut elämänurasi, ihmisten viihdyttämisen. Poikasena harjoittelit naamioiden tekoa ja tapailit sävelmiä. Erään kansainvälisen äänestyksen voitto toi elämäntarinasi kaikkien huulille. Haastattelupyyntöjä sinkoili. Osallistuit, esiinnyit, vaikutit, omaksuit maneereita ja räjäytit tajuntateollisuuden jättipotin. Sinua nimitetään Herraksi, samoin kaikkien bändisi jäsenten elämä on ollut täynnä tapahtumia, työtä ja vaivaa.

Ukon vetäydyttyä hallintoneuvoston puheenjohtajaksi sait haltuusi maailmanlaajuisen, monikansallisen monialayrityksen, jonka lonkerot ulottuvat Arktiksesta Antarktiksen tutkimusasemien miehistöihin. Maan kiertoradalle telakoidulla ensimmäisellä pysyvästi asutetulla avaruusasemalla on fanejasi. Tuotemerkkisi on tuttu Ugandan kapinallisille lapsisotilaille, joiden tavallisia leikkikaluja ovat singot ja Kalashnikovin pojan uusimmat innovaatiot. Konserttejasi katselee miljardi eriväristä ja – rotuista ihmistä. Globalisaatio on sinulle iskusana muiden joukossa. Olet ollut universaali kauan ennen kuin kapitalistisen markkinatalouden uusliberaalit ekonomistit alkoivat maapalloistumisesta höperehtiä.

Koko vuoden olet taas ahkeroinut imperiumisi visioiden, strategioiden, kustannus – hyötyanalyysien ja henkilökunnan rekrytoinnin parissa. Osakerankingissa olet sijalla 125. Balance Value Control, Trophyanalyysi ja johdannaisinstrumenttien ajantasainen seuranta osana ansaintalogiikkaa ovat työkalujasi, samoin äänen avaus Jamesonilla aamuisin. Henkilöstön etuja pitää myös ajaa. Hyviä roudareita ei nykyisin saa rahallakaan. Vartiointi ja – logistiikkasegmentit on pitänyt ulkoistaa, samoin call center – ja mailingpalvelut.

Lisääntyvässä määrin olet kuitenkin alkanut epäillä koko homman mielekkyyttä. Uskosi markkinointikonseptiin on hiipunut. Samojen viisujen lurittelemisen kerta toisensa jälkeen alkaa käydä työstä. Itsearvostuksesi huojuu, energia ja mielenkiinto samoin. Aloitteellisuudessasi on pahoja puutteita. Pidät itseäsi rumana ja olet kyllästynyt ulkomuotoosi, tähän alituiseen piilotteluun.

Tasavallan presidentin kutsuillekaan et voinut osallistua, koska pukeutumisesi rooliasuun esti sen. Puolestasi, ikään kuin korvioksi lähetit Rouvan, mistä lehdet nostivat kauhean älämölön. Vaikka pohjoisen pojat ovat kovakalloista lajia, sekin oli omiaan masentamaan. Teit niin tai näin, aina väärin päin. Kiittämättömyys on maailman palkka. Tekisi mieli kirveellä huitaista semmoisia lehtineekereitä.

Et käytä julkisen parturikampaamon palveluja, joten et tiedä kuin sattumoisin erään keikkalavan takaa nappaamasi Vogue-lehden perusteella sen päätoimittajan pukeutumiskoodista.
'Paholainen pukeutuu Pradaan' on lausahdus, joka tekee sinut vilpittömän kateelliseksi, kun katsot kulahtanutta hirviömäistä naamiaisvaatetustasi neljäntuulenlakkeineen ja siivekkäine apureineen. Pradasta voit vain unelmoida.

Luciferus on aina ollut sielunveljesi, rakas kiistakumppani, jonka kanssa tulee joskus lomilla otettua kuppia Ibizalla Royal Golf Clubin yhdeksännellätoista tiiauspaikalla. Siellähän se Ukkokin suurimman osan vuodesta maleksii, milloin ei pulikoi Barbadoksen huvilallaan uima-altaassa. Terveyttään hoitamassa muka. Hyvä, että kerran pari vuodessa sen saa hallitukseen, jotta voidaan sääntömääräiset asiat vuosikokoukselle valmistella. Kvartaaleista se ei ymmärrä mitään, ei myöskään positiivisesta tulosvaroituksesta, joka on annettava miltei joka syksy.

Jos katsotaan asioita rehellisesti ja kaunistelematta silmiin, kärsit työperäisestä uupumusoireyhtymästä ja siihen liittyvästä keskivaikeasta masentuneisuudesta, jossa on viitteitä kaamosmasennuksen kaltaiseen kausivaihteluun affektiivisella henkilöllä. Kyynistyminen uhkaa. Iltalehden onnellisuusbarometrissä sait vain 14/40 pistettä. DEPS on huolestuttava, BDI ja BMI korkeat, Hamilton kohtalainen. Rorsachin projektiivisessa tutkimuksessa esiintyy realiteettien häilymistä, melankoliaa ja Scid I:n introjektioklusteri on korostunut. Terveydentilassa on muutakin häikkää. Keikkamiehen ruokavalio pakkaa olemaan perin yksipuolista. Hyvän ja huonon kolesterolin suhteesta työterveyshoitaja jaksaa marista ja uhkaillla statiinilla. Varpaita kivistää aina illallisten jälkeen ja tukevan lounaan jälkeen pakkaa nukuttamaan niin, ettei tahdo vuorosanoja muistaa.

Syksy on ollut raskas. Olet kunnioittanut läsnäolollasi ja ohjelmistollasi lukemattomia liikkeen avajaisia, messuja, myyjäisiä, toritapahtumia, sidosryhmäpalavereja, hankintasessioita, hyväntekeväisyystempauksia ja fanikokoontumisia. Ihailijakaartisi, fanit ovat hyvin vaativaa, haasteellista joukkoa. Niille kutaleille ei mikään riitä. Heidän toiveidensa mukaan sinun on tanssittava, halusit tai et. Ja laulettava vaikket niin osaakaan. Joskus haaveilet hanskojen lyömisestä tiskiin. Toisaalta, mitä sinä olisit ilman nykyistä itsevaltaista diktatuuriasi, valtakuntaasi ja avustajakaartiasi? Renki, käskyläinen, varhaiseläkeläinen. Taitelijaeläke on kuolemaksi, säikähdät. Katsotaanpa vaan, kuinka kävi kaverillesi Juicelle. Taitelijaeläkkeen puolikas ja kohta henki pois.

Ryhdistäydy, mies. Olethan kuin vanha sirkushevonen, joka nousee tanssimaan takajaloillaan ja hirnahtelee, kun musiikki alkaa soida. Valot alkavat välkkyä, rummut, vasket ja symbaalit helistä, savukone puhkua tunnelmaa. Illuusio on valmis.

Sisääntulo! Yleisö odottaa. Liepeet liehuen ja sauvaasi heilutellen ryntäät lauteille säikytellen lemmikkejä ja lapsia, arempia aikuisiakin.


HOO HOO HOO! ONKOS TÄÄLLÄ KILTTEJÄ LAPSIA?!! 

24.12.2006