Sotahulluus

On ollut aika, jolloin herra K, tuolloin pienen pohjoisen kunnan terveyskeskuslääkäri on tuntenut suurta isänmaallisuutta. Talvet olivat pitkiä, pimeys pitkä, virka työteliäs. Kyläläiset arastelivat hieman hiljaista, tuohon aikaan vielä fyysisesti kovin kapeaa, kansankielellä pieniperseistä ja pidättyväistä lääkäriään, joka puukengät lonksuen tallusteli pitkin terveysaseman neonvalon ja tuoksahtelevan vahan kiillottamia käytäviä.

Varsinkin kesäiseen aikaan kelpo tohtori sonnustautui valkoiseen, pitkäliepeiseen kaapuunsa, jota piti ylös kaulaan asti napitettuna. Oli kuin kovin helle olisi tohtoria eniten vilustanut. Ehkä se oli sellaista kylmää, jonka maailmallinen ja armosta vieraantunut sydän levitti ympärilleen, aprikoivat ne, joille erään tietyn valtakunnan avainten säilytyspaikka on tavattoman arkinen ja tuttu asia ja jotka säälinsekaisella kauhulla seuraavat helvettiin menevien kanssamatkustajiensa edesottamuksia ja heidän vastaista räpiköintiään siinä tulisessa järvessä, jolta vain valitut karitsat säästyvät tuomiopäivän suloisen päivän koittaessa.

Vähänpä he tiesivät. Tri K. oli hikoavaa sorttia kuten isänsäkin ja sen vuoksi takin alla ei ollut  paitaa. Työhön sisältyi paljon päivystysrupeamia, joilla tri K. kuulosteli astmaattisia keuhkoja ja niiden vinkunoita, milloin ekspiriumissa ja milloin sen vastakohdassa sisäänpuhalluksessa, tutkiskeli rääkyvien, vastaankampeavien kläppiraasujen korvia ja tärykalvoheijasteita, neuloa tursasi kömpelöillä rakennusmiehen nakkisormillaan eniten auki reuhottavia ja valtoimenaan verta holvaavia haavoja, kipsaili ja konsultoi, lääkitsi monenlaisilla mysiineillä ja tipoilla. Lyhyesti sanoen hoiti sitä lääkärin työtä, johon hänet oli palkattu ja josta kunta pienen murinan kanssa hänelle maksoi mielestään kohtuuttoman suurta palkkaa lääninhallituksen  ja TEO:n valvoessa toimien asianmukaisuutta.

Vähin erin tohtorin outo intohimo tuli esiin. Hän oli auttamaton sotahullu. Ei niitä, jotka ajelevat päänsä muliksi, karvattomaksi sinertäväksi kuulaksi, pelottelevat mummoja pimeällä ja rikkovat päissään toiselta rannalta tulleen pitsayrittäjän piskuisen kuppilan ikkunanlasit, kun silmä välttää. Jotka uhoavat suuresta suomalaisuudesta ja jotka tykkäävät ryssän olevan parantumaton slaavi, paistoi hänen sitten kovassa eläinrasvassa, oliiviöljyssä tai tässä rypsiöljyssä, joka kuulemma rassaa tukkoiset suonet auki ja lisää hyvää kolesterolia, niin että ohimoviat rytkyy.

Ei. Hän oli paljon vaarallisempaa laatua sotahulluja. Hän oli tavaillut pikkupojasta lähtien tarkasti läpi Kansa taisteli-lehdet, lukenut monella kielellä historioita, kertomuksia, dokumentteja ja muistelmia siltä ajalta kun mies kävi ase kädessä miestä vastaan ja tykit jylisivät, tarpeet olivat kortilla ja maa oli sodassa.  

Lähiajan historiaa hän oli kuunnellut korvat hörössä salin pöydän alla miesten kerääntyessä vähien viinojensa kanssa muistelemaan sitä, mikä oli muuttanut heidän elämänsä kuin veitsi leikkaa langan tai uusi verso kasvaa kesäiseen mäntyyn. Koko nuoruutensa ajan hän oli pelännyt sotaa ja verisiä vaatteita, atomipommia, kylmää sotaa, vakoilijoita, Kuuban kriisiä, Sikojen lahden maihinnousua, miehitystä suvereeniin maahan, kansannousuja ja panssareita. Asioiden tutkiminen helpotti ja aikaansai jopa kieroa tyydytystä.

Ja nyt, pitkien viipyilevien ja kiireettömien viikonloppupäivystysten aikana hän maleksi sairaalan kirjastossa, tapasi sotaveteraaneja, joiden kanssa käytiin lävitse Raate, Salla, Taipale, Kollaa, Vuosalmi, Äyräpää ja monet muut paikat kartan kanssa. Jokainen näistä K:n silmissä vanhoista, joskin sairaista sotaurhoista lisäsi tarinaan oman juonteensa, antoi väriä ja eloa sille mitä historiaksi kutsutaan ja jonka tuntemus saa aikaan petollisen viisauden harhan.

Kun suvun setämiehet, appiukko erityisesti olivat kieleviä, väliin rönsyileviä tarinoitsijoita, monet kesäiset yöt kuluivat saunakamarin takan edessä tai jossain mökin pöksassä näitä muistellen. Usein kielenkantoja irrotteli koskenkorva, Suomen kansan terapeutti ja hyväntekijä, jota tämä tossun alla oleva kersantti keväisin kylvi latojen nurkan alle kuin maamies ainakin, odottamaan vastaista käyttöä. Ja tulihan sitä, tiluksia tarkastaessa ja sotia muistellessa.

Kävi niin, että tri K. matkustaa hyssytteli Kuopion kauniiseen kaupunkiin koulutukseen. Lääkäreillä sellaisia on joskus ja monta varttia paremmaksi maailma silläkin retkellä murentui. Sattumoisin seminaaripaikassa, Rauhalahden kylpylähotellissa oli meneillään sotaveteraanikuntoutus. Illalla käytiin Pöljän pysäkiltä ostamassa huutovettä tiheään tahtiin, juttu luisti ja monta ammoin maatunutta sotatoveria ikään kuin nousi haudastaan; kuka kahtia katkenneena täysosumasta, kuka tuperkkeliin Äänislinnan sairaalassa hiutuen.

Aamulla K. hiljaa huutoveden haavoistaan toipuen könysi aamusaunaan. Höyrypilvien keskellä istui ja tarinoi lukematon joukko vanhoja miehiä, sotaurhoja menneestä maailmasta. Tuskin aivan ollen oma itsensä huutoveden vielä vaikuttaessa tohtori K. pitkäaikaisen haaveensa mukaisesti kajautti vääpelin äänellä saunan ovelle ilman rihman kiertämää:

HUOMIO!

Kymmenet kaljut kolahtivat saunan kattoon, muuan ikämies oli kuukahtaa kiukaalle.

Kun herra K. josta iällä ollen on kesyyntynyt rauhan mies jälkikäteen muistelee tätä episodia, eräänlainen häpeänsekainen, muisteleva ja maisteleva, kaipaava tunnelma kohahtaa verenä suoraan poskille. Laimea hymy syttyy pyöreiden poskien keskelle viiruisiin siansilmiin.

5.12.2008