Kotiin tultuaan
herra K. ei huomannut palvelijan tarjoavan aivan jäähtyneen
päivällisen, ei huomannut, miten hän itse joutui vuoteeseen ja
saman tien vaipui syviin mietteisiin. Näkemättä
varsinaisesti unta hän ihmetteli maailmankaikkeuden todellista
olemusta, jossa yksinäiset kylmät tähdet vaelsivat omia ennalta
määrättyjä teitään kauhistuttavassa kylmyydessä ja pimeydessä.
Säenkaltaiseksi K. huomasi omankin osansa. Havainto herätti hänessä
levollista raukeutta ja mielihyvää siitä, ettei omalle
kohtalolleen juuri mitään voinut. Ihminen on täällä ajassa ratki
raadollinen, olosuhteiden mykkä vanki, jonka ei sovi vastustaa
osaansa millään tapaa. Vaikkei varsinaisesta turhuudesta ole syytä
edes puhua, moni seikka ja asianhaara on vähintäänkin suhteellinen
ja epäiltävä. Yö kului näin.
Vasta
iltapäivällä hän havahtui kuuntelemaan kellonheilurin verkkaista
naksumista, vesijohtojen kurluttavaa ja pihisevää elämää talon
rakenteissa ja kaukaa ulkoa, hyvin kaukaa kuuluvaa lasten ilakointia.
Herra K. mietti laiskasti, oliko kesä jo tullut kun huoneeseen
levisi raollaan olevasta ikkunasta sireenin tuoksua.
Avaten hiukan toista silmäänsä hän huomasi puolihämärässä huoneessa salin puolen tupakkapöydällä vaasissa joitakin keltaisia kukkasia, joita hän ei tuntenut. Kuka nekin on tuonut, hänen mielessään käväisi. Hän yritti hahmottaa ajatusta tarkemmaksi, mutta luopui aikeestaan pian. Mitäpä väliä sillä on. Uni yllätti hänet taas ja K. vajosi pimeään avaruuteen kiertoradalleen. Hän ei kuullut yläkerrassa asuvan vanhan miehen yskivän, ei sitä, miten hissi ulvoi naapuritalossa ja miten kadulla humalaiset matruusit rähisivät.
Rakkaus omassa
oikullisuudessaan on omalakinen, sillä on syynsä ja laskemattomat
polkunsa. Taivaankappaleiden mekaniikka ei sitä kiinnosta; aika
kuitenkin katoaa ja kiintymys leviää mieleen kuin usko. Armon
kaltaista siinä on, annettua ja siten selittämätöntä.
Emännöitsijä
koputti hiljaa oven takana ja kysyi kuiskaten, haluaisiko herra
jotain välipalaa. Hän oli lämmittänyt piirakoita. Herra K. käänsi
kylkeään ja urahti. Sitten ei kuulunut mitään. Herra K. makasi
hievahtamatta. Kaikki hänen ympärillään laskeutui pimeyteen ja
uneen. Hänen tajuntansa uppoutui epäselvien, muodottomien ajatusten
sekasortoon, ne liitelivät kuin pilvet taivaalla vailla päämäärää
ja hajanaisina. Ainoatakaan hän ei tavoittanut.
Herra K. ei
tuntenut ruumiissaan minkäänlaista uupumusta, tarvetta tai halua.
Hän olisi voinut levätä siten vuorokausia tai toimia kuin kone.
Miksei hän tullut lähteneeksi liikkeelle, ei häntä juurikaan
huolettanut. Vastahan hän tuli kotiin. Kuin lintu menee pesäänsä
tai sielu paratiisin iloon. Hyvän tekeminen ja anteliaisuus
edellyttävät suurta varovaisuutta, se on nähty.
Kellon lyötyä
yhdeksän palvelija toi tarjottimen sisään ja sanoi matalalla
äänellä, miltei rukoillen:
-Anton
Pavlovits, pyydän, teidän on syötävä.
Anton Pavlovits
K. ei edes avannut silmiään. Hän laskeutui kukkulaltaan,
taivaankappaleiden seurasta hetkeksi ja tokaisi:
-Mene.
Huone alkoi
hämärtyä. Keväinen illankajo oli heittänyt varjonsa vastapäisen
seinän tapettiin. Nyt sekin himmeni. Tuuli alkoi kolisuttaa
ikkunaluukkua ja viheltää hormissa. Ulkona sää muuttui. Hohtava
ja kuulas poutapäivä kääntyi yön tullen myrskyksi.
Salin
kakluuniin oli viritetty tuli. Tulen tohahtaessa tavallista
äänekkäämmin ja myrskyn vinkuessa nurkissa herra K. räväytti
silmänsä auki ja katsahti hyvillään ulos. Sataa lunta,
tuulee, on huono ilma, hän ajatteli riemuissaan. Syvä rauha valtasi
hänet. Olen nyt kuin karhu pesässään, toden totta.
21.2.2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs pidit?