Pieni
keltarintainen lintu sujahti avoimesta ikkunasta asumuksen katon
rajaan ja alkoi liverrellä. Usva
pohjoisella suolla haihtui hitaasti. Niittyvilla tuoksui. Maaruska
oli alkanut värjätä juolukanlehtiä punaiseni ja okran sävyillä.
Herra K. oikaisi kaivamisesta vaivautuneen selkänsä, nojasi lapion
varteen ja ajatteli harmistuneesti:
Näin
tässä aina käy. En ehdi peitellä tuota kolmatta ruumista ennen
kuin herään ja komisario pääsee jäljilleni. Hän tulee
keittiööni jollain tekosyyllä sinisen virkapaidan kainalonkohdat
tummina läikkinä kyselemään vointiani, harmaat siansilmät
terävinä kuin poranterä. Ei hän mielistele tai teeskentele. Hän
vain kuuntelee, kun kerron kaiken itsestäni. Kunnes lopulta
kiusaannun ja tunnustan. Tunnustan syyllisyyteni teoista, joita en
ole tehnyt. Tätä jatkuu yöstä toiseen. Juomme yhdessä olutta
keittiön koivupuisen pöydän äärellä ja lopuksi nyyhkien kerron
kaiken. Hän on myötätuntoinen, mutta sanoo minun tietävän, mikä
hänen velvollisuutensa on. En tiedä, mikä hänen velvollisuutensa
on. Minkäs teet?
Keltarinta
yltyi kiskomaan ylärekisteristä kaksoistrillejä ja piiskutuksia
pienen kolmesataa kertaa minuutissa tikittävän, muutaman gramman
painoisen linnunsydämensä kyllyydestä ja herra K. heräsi kerta
kaikkiaan.
Hän
venytteli, katsoi ulos ikkunasta lehvistön läpi ja näki joelle.
Hän näki myös taustalla siintävät teräväkärkiset vuoret,
joiden huipuilla oli lunta, kiemurtelevia teitä niiden rinteillä ja
korkean savupylvään alituisesti huokailevan Tamboran tulivuoren
yläpuolella.
Hän
kuuli viidakon tavanomaiset äänet: lorien lörpöttelyn, kun ne
hakivat kypsiä hedelmiä ja parittelivat hajamielisesti. Hän aisti
alapuoleltaan leikkivien villisian porsaiden vingahtelun. Yön
saalistajien äänet olivat vaimentuneet. Lehvistö ja mätänevät
kasvit tuoksuivat. Auringon noustessa kostea kuumuus löi kasvoille.
Omalaatuinen
asia on tuo syyllisyys. Kuinka ihmeessä voi kokea vuodesta toiseen
tätä piinallista häpeää teosta, joka on aivan mahdoton edes
muistettavaksi. Kerran hän oli tappanut unessa ketun, joka sitten
osoittautuikin pieneksi pojaksi. Hän ei muistanut, kuinka sitten
kävi. Kai hän suolasi sen, pani pakastimeen tai heitti mereen. Ei
voi aina muistaa. Usein hän hautoi
ikävää epäluuloa kotiinsa linnoittautunutta poliisimiestä
kohtaan, joka aiheetta - tarkemmin muistellen hyvästä syystä
-epäili hänen surmanneen ja kätkeneen suohautaan kolme
rippikouluikäistä tyttöä.
Hän
heräsi hätkähtäen ja säikähtäneenä siitä, että oli vielä
hengissä, vaikka hänen paras ystävänsä ja sellikaverinsa Cheryl
Chessman oli juuri
puristanut hänen kättään vartijoiden lähdettyä viemään herra
K:ta kaasukammioon. Viimeisen voitelun hän oli saanut Isältä,
joka muistutti elävästi hänen muinaista uskonnonopettajaansa, erästä
Ambomaalla lähetyssaarnaajana toiminutta Toivo ja Toivo-nimistä
pappia. Hän oli kokenut kaiken tapahtuvan samoin kuin edellisinä
aamuina.
Herra
K. tarkasteli hyvillään korkealla latvustossa sijaitsevaa
viidakkomajaansa. Tämä oli sitä, mistä pienet pojat aina
unelmoivat. Hän veti pient bokserihousut takamustensa suojaksi ja
heilautti itsensä muoviseen putkeen, liukumäkeen, joka johti
kymmeniä metrejä alemmaksi lämpimään jokeen. Uintiretken jälkeen
hän nousi terassille, jolle palveluskunta oli kattanut aamiaisen.
”Namo
deba” hän toivotti hyvää huomenta motuksi Palalle, yönmustalle
miespalvelijalleen. Tämä kertoi kuulumisia ja siitä, miten talon
muu väki voi. Herra K. ajatteli monesti itsekseen, että hyvä ja
luotettava neekeripalvelija on parasta, mitä valkoinen mies voi
elämältä toivoa. Kun Pala iltaisin vinssasi hänet köyden ja
pienellä sähkökäyttöisellä moottorilla varustetun hissituolin
avulla kesäaittaan hän tunsi ylpeyttä siitä, miten
pitkälle voi päästä hengen voimin.
Herra
K:lla oli tilallaan luola, jossa hän kylpi sentin kolikoissa, oma
rautatie ja jopa kaivon pohjalle rakennettu kirkko, johon Alpo Jaakola oli tehnyt alttaritaulun, Keijo Ahlqvist urut ja Panu Rajala oli laatinut virret. Ihana on elämä.
Kun
ilta laskeutuu tropiikkiin, herra K. kiinnittää siivet selkäänsä
ja lentää ulos tästä kertomuksesta.
Proosallista
on todeta, että herra K:n paratiisi sijaitsee Vaalan ja Puolangan
rajalla. Pala on somalinuorukainen, jonka herra K. pestasi Kajaanin
työvoimatoimistosta ja viidakosta suuri osa on muovia. Mutta mitäpä
pienistä. Selviääkö hän koskaan syyllisyydentunteestaan, on
tämän kirjoittajalle edelleen tuntematon seikka.
Itse
asiassa se on hyvin kiintoisa yksityiskohta muuten niin arkisessa
elämänmenossa.
Eikö
totta?
2.10.2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs pidit?