Yöllinen sairaus

On yö. Onneksi paistaa kuu. Maisema on sellainen kuin se tällaisilla paikoissa tapaa olla.

Seudun sanotaan olevan maailman omituisimpia ja suurenmoisimpia. Tasangolla on ollut vähän aikaa lumi kokonaan kadoksissa. Siellä täällä pellon ojien pohjassa kiiluu vanha kinos. Edelleen on täysi talvi. Vaivoin saa vihreän, pölyisen ja epätasaisen ikkunanruudun pysymään sulana siihen hengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee tuskin sen vaivan, minkä se tuottaa. Kun henki on ahtaalla muutenkin ja vielä tässä puhaltelemaan! Keuhkothan siinä kerrassaan repeytyvät ja harmaan aamutakin alle alkaa pistää.

Eletään laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on pilvessä eikä kuu pääse esille, erottaa silmä kukkuloista vain haamumaiset muodot. Vuorenrinteet ovat siellä loivia, niiden rinteillä on viljelyksiä. On kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkii tulia. Mutta ihmisiä ei näy. Kaikki on niin ikävää ja surullista. Ja sitten on tuo Kolja. Mitä hänelle nyt osaisi, tällainen oppimaton maamies, hovien kiertäjä, nurkissa viihtyvä, omillaan oleva itsellinen?

Jo iäkäs majurinarvoinen kollegisasessori Arkan Ivanovits K. on äkäytynyt sairastamaan kuudetta viikkoa maatalossaan, joka sijaitsee Terekin oblastissa lähellä Vushni-Grotan kylää. Majuri on alkujaan iloluontoinen, sileäksiajeltu viiksiniekka, leskimies ja tuhannen sielun omistaja, joka nyt on mitä surullisimmassa tilassa. Sairaus on hänet kohdannut, paha tauti tai niin hän ainakin kaikille läheisille uskottelee, itselleenkin.

Vaikka kumminkin hän aivan hyvin tietää tuon kaiken ähkimisen, voivottelun ja siunailemisen narrinpeliksi, silkaksi humpuukiksi, jota hän piruuttaan pitää näyttääkseen mieltä pojalleen, kapteeniluutnantti Konstantin Arkanovitsille, joka tuli Moskovasta kopsauttelemaan kiiltäviä saappaitaan, lupsauttelemaan kieroja välkkyviä silmiään ikävystyneesti, imeä lutkuttamaan turkkilaista savuketta pitkässä imukkeessa, jonka uskottelee olevan norsunluuta, vaikka hänen renkinsä Vasili, jota Konstantin korskeasti nimittää sotilaspalvelijaksi on sen puukolla vuollut kanan koipiluusta.

Ranskaa hän tankkaa tankkaamistaan ja nenäliinaan on Afasjan ollut pakko kirjailla kruunu nimikirjainten päälle, vaikka Arkan Ivanovits tietää puheiden omastakin aatelisuudestaan olevan akkain juttuja. Onneksi lähti pois eikä palaa.

Sillä sellainen Kolja on, haaveilija, löysäläinen, kovin enfantin. Miehimys.

Yö kuluu surullisia asioita mietiskellessä. Mitä jos kuolema nyt hänet tapaisi? Arkan Ivanovitsia alkaa naurattaa, kun hän ajattelee hautajaisiaan. Hänpä hyppääkin arkusta, alkaa musikoiden kanssa haukata suolaista ja ottaa votkaa, ehkä tanssahdella sirmakkaa, pyöritellä tytöt pyörryksiin. Sepä tehdänkin!

Ja niin herätetään koko talonväki aamuyöllä ja juhlat alkavat. Se on toipumisen ihme, nopea ja tahdosta riippuva kuten niin moni asia ihmisen elämässä. Mustalainen Lvova, muuten halveksittava ihminen, mutta paljeharmonikan veivaamisessa täysi piru soittaa peliään niin kiivaasti, että sormet alkoivat halkeilla. Votka, joka on pelastanut venäläisen sielun kaikissa oloissa ei lakkaa virtaamasta tämän yön aamuna ja päivän iltana. Suolakurkku, smetana ja zakuska eivät lopu koskaan. Samppanjapullot poksahtelevat. Koko talo raukeaa vasta kolmanteen aamuun väsyneenä ja helpottuneena.

Ja sitten syksyllä herra K:lle ja Afasjalle, emännöitsijälle syntyy pieni tytär, jota molemmat vanhemmat hellien rakastavat, kunnes hänet naitetaan eräälle Jevgeni Petroville, jolla on seitsemänsataa sielua ja hiukan maata Durassa.

10.9.2009