Rakkaani, valittuni, lajitoverini

Niin kuin joskus, jopa  useinkin tässä arvaamattomassa ja jakamattomassa, harvoin selitettävässä  elämässä käy, ystävystyttiin sattuman tai kohtalon kautta. Tämä ystävyys oli saanut hennon alkunsa niinkin proosallisessa paikassa kuin maatalousnäyttely, aitaus  eli tarhattu baari. Se tavallinen tarina siis.

Herra K. oli taivutellut tyttöystävänsä Doriksen mukaan tapaamaan kaukaista serkkuaan Viiviä, jonka oli nähnyt viimeksi Viivin ylioppilasjuhlissa. Sitten tiet olivat eronneet. Viivi oli matkustanut määräämättömäksi ajaksi Ranskaan, jossa oli tavannut jonkun taiteilijan. Doris pyristeli vastaan tapansa mukaan. Hän oli vielä vähän ihmisarka ja naisten tapaan epäili, ettei osaisi pukeutua. Sopivaa vaatetta ei ollut, vaikka herra K:n mielestä kaapit olivat pullollaan Doriksen asusteita.

"Pane vaan se vanha loimi", herra K. yllytti. Doris asetteli kopsukengät jalkaan ja lähdettiin. Herra K:lla oli edellisen vuoden marhaminta varalla.

Tapaaminen oli mitä onnistunein. Viivin avomies Wagner vaikutti olevan niitä älykköjä, joilla lanttu leikkaa muulloinkin kuin joulua vasten ja joiden luontainen karisma saa minkä tahansa luupään syttymään, nauru on herkässä ja sorkat sutivat. Viivi oli entisellään. Hän oli naukea, hujoppimainen, tuimanhauska nainen, jonka kuiva huumori olisi pelastanut minkä tahansa hometalon kosteusvauriolta. Wagnerin hiukan härski kyyninen aforistisuus oli vertaansa vailla. Tuntien omat rajoituksensa hän flirttaili avoimesti Doriksen kanssa, mistä tämä vuonojen kasvatti oli kovasti otettu.

Herra K. katseli myhäillen rakastettunsa puhkeamista kukkaan. Pikkuriikkisen apeana hän pohdiskeli itsekseen, ettei Doris tainnut saada häneltä aina sitä huomiota, mitä tarvitsi ja jonka ansaitsi, oli suorastaan sitä vailla. Doriksen intohimo oli ratsastus ja hämyisillä talleilla liikuskeli kovin vähän kiinnostavia, herkkävaistoisia ja innostavia miehiä.

Kun keskustelussa tuli pieni tauko, herra K. kysäisi olivatko toiset kiinnostuneita tutustumaan muuhunkin kuin Vermon ilmapiiriin. Doris innostui heti, kun kuuli Wagnerin tuntevan läheisesti Bean Princessin, joka voitti Vermossa tiistaina järjestetyn 3-vuotiaiden lämminveristen vuoden viimeisen suurkilpailun. Alettiin suunnitella yhteistä matkaa raveihin Solvallaan.

Ja nyt sitten oltiin jo viettämässä joulua. Herra K,  hänen tyttöystävänsä Doris, islanninponitamma ja Viivi, julkkissika Wagnerin tyttöystävä tulivat hyvin toimeen mökkioloissa. Doris veteli heitä reellä pitkin lumisia metsäteitä. Doris puhkui intoa. Pitkästä aikaa sai syödä lunta ja lennättää  tieroja. Viivi laittoi apetta koko porukalle ja saunan lauteilla Wagner vähän -eikä ihan niin vähänkään -sikunoissaan laulahteli Juicen Joulun Tähteä, joka kertoi hänen isosetävainaastaan. "Joulun Tähti on ehdoton - (Päivi Istalaa fraseeraten:) SIKA SIKA SIKA...!"

Herra K. lauloi epävireisesti ja kerakkeita korostaen "Mun isäin lepää sorakuopass'  tuolla, tutkimatta teloitettuna", heti perään K:n poikien paremman saunalaulun, sen joka alkaa että "Läpi Turtolan, kautta Tervolan,  kuuluu hirveä jyske turskien", sitten laulettiin sakilla Nasse-sedälle   "Juokse sinä humma  kun tuo taivas on niin tumma" ja lopuksi että kengät sanoo Koo Koo Koo..
Wagner ja herra K. lauloivat: 

Tuli tuli lautta
ja meni meni lautta
vaan yksi ei koskaan tullu
kyläkunnan ämmät ne sanoovat
notta Palapan Killi on hullu.

Alkoi sataa lunta. Tuli jouluyö. Jeesus-lapsi syntyi uudelleen Doriksen talliin. Yötä myöten taivas kirkastui ja revontulet alkoivat loimuta tunturien päällä ennustaen parempaa vuotta, joka saisi taas tierat lentämään ja hännän huiskimaan.

Kesäksi odotettaisiin varsaa.

Simasuu

Freyja yksin tietää, mistä herra K. oli saanut pyöreään, sileäksi ajeltuun päähänsä keskellä kesäistä hellettä rakentaa simaa, jota voisi käytellä palanpainikkeena itsetehtyjen ajuruoholla maustettujen verimakkaroiden ja sisälmyspadan seurana kuten vanhan ajan viikingitkin olivat tehneet palattuaan hurmeisilta sotaretkiltään. Kaipa se liittyi hänen ajatukseensa luopua rahan viettelyksestä, olemasta sen vouti ja orja maailmassa, joka kulkee kohti kadotustaan kuin Babylonin portto ikään. Vilppaat, raitishenkiset ja sakeaveriset viikingit olivat eri maata kuin ristinkantajat. Ukko eli Odin oli heidän miehiään. Kuten yleisesti tiedetään, Freyja- jumalatar kulki kissojen vetämillä vaunuilla. Vain Odinin lemmikkikorpit puuttuivat K:n taloudesta, mutta eipä sillä väliä. Riitti kun herra K. raakkui käheällä äänellään vanhaa virttä:

Ah, autuas, ken armosta
saa pahat tekons' anteeks,
se, jonka syytä, jumala
ei anna tulla kanteeks'.

On olemassa käännekohtia, merkkipaaluja, joista yksittäinen vaeltaja voi laskea oman henkilökohtaisen kehityksensä tekevän mutkan, historiansa muuttuneen ja kulkeutuneen uudelle jengalle. Joillekin se on raittius, uskoon tulo tai uusia vaimoja. Se saattoi olla hetki, jolloin uninen korpikylän poika kuuli uuden musiikkikappaleen seisoskellessaan täpötäydessä koulubussissa apaattisena, laihansitkeänä, pieniperseisenä pää juhtamaisesti riippuen ja huuli maata viistäen kuin ikälopulla kyntöruunalla sateessa. Särisevästä autoradiosta kantautui äkkiä ääni kaukaa meren takaa, kun pitkätukkaiset nuorukaiset soittivat aivan toisenlaista musiikkia.

Tämä musiikkikappale oli Beatlesien Twist and shout. Herra K huomasi hytkyvänsä ja mörähtelevänsä särkyvällä puberteetti-ikäisen äänellään yhdessä kymmenien muiden kastuneiden, märältä koiralta tuoksahtavien koulukkaiden kanssa. Sateiseen ikävään kaamokseen syttyi valonsäde, hämärä ajatus siitä, että on muunlaistakin elämää kuin tämä arkinen nuhjaaminen kiusaantuneiden opettajien rääkättävänä ja älytön kehittymättömien pojankollien alinomainen mölinä, räkiminen, syljeskely ja isotteleva ja joutava kiroilu laihojen, näppylänaamaisten pikkutyttöjen huomion herättämiseksi. Egonalku oli kuin jäävedessä kurtistunut pili, jota piti sadattelun voimalla pullistella.

Tällainen hetki saattoi olla ensimmäinen konsertti, jossa herra K. kuuli Beethoovenin pianokonserton tai päivä jona hän jalka murtuneena makasi kotona ja sattui lukemaan ensi lauseet Camusin Sivullisesta. Oliko se aamu, jona kesä oli tullut humahtamalla ja tammukkapurolla sai sen ison, kalojen kuninkaan tai ainakin kuninkaan pojan, jota oli monta vuotta jahdannut? Vai oliko se yö, jonka herra K. vietti kesähotellin kovalla matrassilla odottaen pääsykokeiden alkua. Unta ei tahtonut saada, koska kuormureiden jyly läheisellä moottoriliikennetiellä häiritsi metsän suhinaan ja puron liplatukseen tottunutta primitiivistä korvaa.

Tiedekuntaan meno, menoaminen ja mesominen siellä olivat sitten tuttua koulunkäyntiä, pänttäämistä, rahanpuutetta ja joitakin arkoja yhteydenottoja keihin lie ollutkaan. Välillä sattui virkistäviä törmäyksiä entisiin tovereihin ja anniskelussa kuohuvan tuopin ääressä niitä menneitä, läpikuultavia aikoja oli soma kertailla. Niistä kun tuntui olevan kovin kauan, vaikka leikattiin vain vuosi tai kaksi enemmän. Nuorena ollessa aika kuluu hitaanlaisesti, valumalla, kun se päivän iltaehtoosta saa kotkan siivet ja matka kohti lipputangon nuppia käy kiihtyvästi nopeutuen. Kaikesta mainitsemisen arvoisesta on kulunut neljäkymmentä vuotta.

Herra K, lihava, ikäpuoli miehenpullukka makaili tänä päivänä mökillään leveässä sängyssä päiväpeiton päällä sukkasillaan, saappaat potkaistuina jaloista, musta kissa rinnan päällä kuin parran jatkona toinen käsi niskan alla, toinen kissaa silittäen. Mahtavana ja varmana hän puoliunen läpi tajusi, että tämä on nyt se hänen uusi käännekohtansa, pitkä ja leveä ajan laakso, jota jatkuu ja jatkuu, kunnes loppuu. Enää ei tarvitse tvistata eikä huutaa. Riittää kun on vaan. Mihinkä se emäntäkin vilahti, olisiko marjaan mennyt. Olisi pantava saikkapannu tulelle, vaan kerkiää se kun tulee. Ei nyt jouda itse. On tärkeämpää. Oli mietittävä siman valmistusta ja kivikautisen talon rakentamista.

Sudet ja korpit olivat Odinin suojeluksessa. Korppi oli Odinin tunnus ja hänellä oli kaksi lemmikkikorppia, Hugin ja Munnin. Sudet vartioivat Odinin saleja. Simaan käytettiin hunajaa, joka oli kallista. Niinpä simaa juotiin erikoistapauksissa ja suurina juhlapäivinä. Herra K. pohdiskeli puoliunessa, mistä saisi hunajaa.

Tenhuselta tietysti. Vanha Tenhunen oli äreä ja selvin päin pahapäinen mies, sinnikko ja luonnevikainen, oikea Kolistimen ukko. Ihmisistä hän ei juuri piitannut, mitä nyt rakasti monen värisiä lapsiaan, joita alinomaa vaihtuvat emännöitsijät hänelle laittelivat ja jättivät talon perintöä odottamaan lähtiessään takaisin kaupunkiin ja joskus vieraaseen kotimaahansa asti. Tätä asiantilaa ymmärtämättömät ja kateet naapurinmiehet ja etenkin naisväki karsastivat. Kauneudesta tai viehätysvoimasta Tenhusta ei voinut syyttää. Mies oli pitkä, laiha, kumara ja harmaa huuhkaja, jonka ison nokan varjosta pilkistivät ovelat ja elävät apinansilmät. 

Herra K. oli joskus varovaisesti tiedustellut Tenhuselta, mikä taika hänellä oli, kun jäykkä, juron maineessa oleva talonpoika niin vetosi naisväkeen, että emännöitsijöitä saattoi väliin olla talossa kaksi kolmin kappalein ja yöaikana naapurit kuulivat villiä kiljuntaa, kun naiset mustasukkaisuuksissaan kynsivät toisiaan ja tappelivat kai Tenhusen suosiosta. Nytkin kartanolla keikutteli ja sirkutti korea, jalkava ja pyöreäperäinen neitokainen, vaikka Tenhunen kävi ravakasti kahdeksaakymmentä.

Tenhunen tirkisteli herra K:n muhoilevaa olemusta epäluuloisesti, arvioiden tätä kuin hevoskauppias moskvitsin myyjää kunnes päätteli kysyjän, oudon tohtorin, siis melkeinpä kollegan olevan vilpittömällä mielellä ja vastasi yksikantaan:

 -Ka, rahalla.

Enempää hän ei selitellyt vaan käänsi puheen apilankukintaan, joka oli nyt sangen suotuisa ja lupaili hyvälaatuista hunajaa hänen pienille piikkikärsilleen. Sillä vaikka Tenhunen ei juuri ulkopuolisia ihmisiä arvostanut, mehiläisiään hän rakasti koko ukonsydämensä kyllyydestä, hartaudella joka muistutti uskovaisuutta, jota se olikin.

Kun asiaa vähän tarkemmin ajatteli, kyseessä lienee ollut ammattisalaisuus. Sen ohella, että Tenhunen tarhasi mehiläisiä, paimensi suurta eriväristä lapsilaumaansa ja oli maankuulu perinteisen tulivalkean kansan taistelulajin kaspinin eli puukkotaistelun taitaja, hän oli myös parantaja. Kun herra K. oli kerran reuvauttanut selkänsä kantoa ylös repiessään, Tenhunen oli kätevästi hoitanut sijaltaan menneen selän peukaloilla naksauttamalla ja antamalla mehiläisten pistää herra K:n herkkää nahkaa muutamalla mehiläisellä kohtiin, joita hän sanoi jollipaikoiksi. Ja kas vain, kipu katosi kuin tuuleen.

Hunajaa simaan piti saada. Mutta vasta huomenna tai ensi viikolla. Nyt oli helle, kuumaa. Jo vain tavallinen vesi kelpasi alkuun. Ei ole asialla kiire, kun sitä ei raha hoputa. Baabelin portto se on rahalle perso, ei hän. Näihin ajatuksiin herra K. nukahti. Musta kissa rinnan päällä kuin parran jatkona pitkä kierevä häntä eläen kehräsi ja käänsi kylkeään. Parta kiemurteli kohti kattoa ja teki välistä kahdeksikon. Kaappikello raksutti ontuen. Yksinäinen kärpänen surisi lasin välissä kuin toivoa vailla.

Sekin halusi vapauteen.

8.6.2011

Herra K ja kuuma kesä

 On helle ja läkä. Pilvettömältä taivaalta rävöttää aurinko, mehiläiset surrailevat heinissä ja kankaan niukoissa kukkivissa kasveissa. Huumaava juolukoiden, suopursujen ja pihkan tuoksu lemahtelee hiekkaisen metsätien varsilta, kun herra K. punakkana ja hikoilevana kävelee eteenpäin paljaat jalat läpsyen, niin että hienoa pölyä leijailee hänen perässään laahuksena.

Mies on pehmeän pyöreä, hyllyväinen, punainen kuin mikäkin intiaani ja ilkosen alasti. Paitsi vaatekerraltaan paljaana herra K. marssii päättäväinen, puoliälytön naurunkure suupielessä myös päälaki ajeltuna, vailla partaa, vauvamaisena ja viattomana musta kissa molemmilla olkapäillään. Sillä herra K. nauttii, nauttii aivan tavattomasti maalaiselämän rauhasta ja uusimmasta keksinnöstään, luonnonmukaisesta naturismin, ilkosillaan elämisen aatteesta. 

Luonnollinen valinta on sopeuttanut luonnonkansat nihkeässä ja höyryävässä viidakossa vaeltamaan vailla rihman kiertämää poutakelillä, jopa taajomaan savannilla antiloopin perässä sati munasillaan; miksei siis hänkin, sivistynyt ja laajakatseinen mies voisi ottaa oppia afrikkalaista esi-isistä, neandertalilaista sun muista cromagnoneista täällä kuivilla kangasmailla, dyyneillä, missä puhdas valkoinen hiekka on anturan alla, jos raapaisee pikkuviillon poronjäkälään.

 Kalukukkaroa hän ei katso tarvitsevansa, koska harvoin näillä mailla sivullisia tai muuten poskeisia liikuskelee, varsinkaan naisenpuolia, jotka saisivat kurttuisen pilin nähdessään silmänsä kipeäksi. Omalla tontillaan saa sitä paitsi kukin olla laillaan.

Lukija varmaan hämmästyy kysyen, mitä on tekeillä? Onko herra K. tullut huimapäiseksi tai juonikkaaksi, joutunut kerrassaan huntin tielle, joutavan jäljille vai onko äkillinen maannousu, ikäheikkous tai villitys himmentänyt vakaan mielen? 

Onko kaikkivaltias armossaan viimein, kauan taivaallisia iankaikkisuuden hampaitaan pettymyksen kimmassa kiristeltyään  kyllästynyt kulkijansa metkuihin ja lyöttänyt häneen paiseita, rupitautia ja räyhähenkiä mellastamaan hänen pyöreässä päässään? Sillä tarkemmin katsoen paljaaksi ajeltu päänuppi on kovin arpinen, kolho, heikolla terällä viistottu; sieltä täältä nousee hiustupsuja ja kallonsaumat ovat äreän näppyläiset runsaista itikanpuremista, joita kulkee pitkin kehoa muuallakin.

Herra K. on ryhtynyt viettämään pitkää lomaa ja sen aluksi laiturin päässä krapsinut olemuksestaan pois kaiken karvapeitteen. Kyseessä on ollut puhdistautumisriitti, luopumus maallisesta kauneudesta ja narrinpelistä. Herra K. muistuttaa muhoilevaa buddhalaismunkkia, joka on hyljännyt riennon täällä ajassa ja siirtynyt mietiskelevään, velttoon joutilaisuuteen ja zeniläiseen tyyneyteen mökkioloissa. 

Rouva paiskii töitä kaupungissa ja täällä saa rauhassa tutkia olevaisen arvoitusta aivojen peilisolujen levätessä talviaikaisesta hektisestä sosiaalisesta kohinasta turtina ja maitohapoille asti kärventyneinä. Rajansa se on ymmärtämisellä, empatialla ja muiden kuulemisella. Nyt otetaan miehestä mittaa, levätään niin että rutina kuuluu. 

 Luonnonmukaiseen elämään kuuluu myös siedätyshoito sääskiä vastaan ja parhaiten se käy antamalla hyttysnarttujen imeä kylläkseen verinestettä. Kyllä mieliteko hiipuu, kun ihmiselikon suojaelimet alkavat puskea huokosista vistottavaa vasta-ainetta itikan sieraimiin. Monena iltahetkenä herra K. ihan uhallaan on istuksinut rannalla kissojen kupeessa ja katsellut, miten itikka, monen monta itikkaa posket lommolla imee verta ranteen reunasta tai mahasta, jossa työmiehen, saati pehmeäkätisen herran nahka on ohutta ja itikan kärsälle otollista. 

Hän katselee, miten hyttysen peräpää pullistuu ja miettii, mitä tuon älyttömän otuksen päässä mahtaa liikkua, kun se elämän nestettä noin lutkuttaa, kuin henkensä hädässä, jossa se onkin. Kantaako se sitä poikasilleen, vai miten, sitä herra K ei tiedä. Tai tietää, mutta unohtaa tietäneensä tai tietää unohtaneensa, miten vain ajatella sopii.

Häntä hytkäyttää ajatus, että hän se on kuin jumala, joka voisi tuon inisevän eläjän tuosta kätevästi tappaa, jos viitsisi. Mutta hänpä onkin armollinen jumala, itse hyvyys, laupeus ja muu kolminaisuus ja antaa sääskirukan nousta vaivalloisesti peräpää roikkuen siivilleen viemään evästä kläpeilleen. Eikä hän aio jälkikäteenkään pelotella ötökkökansaa tulisella järvellä ja kiirastulella, vaikka miten rehjaisivat.

 Antakaa hämärän lasten tulla minun tyköni, hän puoliääneen jupisee. Hämärän rengit kuppaavat miehenpullukkaa urakalla, mutta viikon päästä toden totta kiertävät tämän jo kaukaa. Näin se on pantu ja kirjoitettu, herra K. tuumii hyvillään, omaan viisauteensa ja jalouteensa syvällisesti mieltyneenä.

Vaan takaisin tielle. Siellä oli lähdetty kahden kissan kanssa kävelylle. Kissat eivät ole pitkänmatkan tolvaajia ja niin kohta toinen ja sitten nuorempikin lötkähtävät polulle surkeasti naukuen, että kanna, kanna! 

Ja herra K, kantaa, molemilla olkapäillä makailee vetelä kissa ja välillä varsinkin nuorempi niistä hajamielisesti kopristelee kynsiään vasten miehen paljasta selkää, kokeeksi, että huomaako tuo ja minkä tuo tekee.

Kun palataan talolle  vedenselkä on tyyni ja taivaalle alkaa ilmaantua liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinko on kiertänyt lounaaseen ja vedenpinta on hienossa varjossa. Kaukaiset sinertävät saaret ovat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät maat kadonneet näkyvistä niin että järvenselkä oli paikoittain lavea kuin meri.

Ja helle ei kun kirii. Linnut ovat vaienneet, on liian kuuma. Herra K. istuu terassillaan puoliunessa, kun männystä kopsahtaa  hänen päähänsä käpy. 

Ilahduttavaa. Erittäin tyydyttävää.

Tälläkin viikolla jotain tapahtuu.

31.3.2011

Herra K ja kaamos

Istun tuhruisen sateisella tasangolla lajitellen perunoita.  Peltirumpu on rikki, minulla on nälkä, isoäiti on kuollut ja hänen hameidensa sijasta vihmalta suojaa märkä karvahattu, joka haisee lampaalta.  Jokea pitkin ajautuu veneitä täynnä kuolleita miehiä. Kaikkialla on savua ja ajattelen sinua kaivaten. Asuimme täällä onnellisina vuosien ajan, kunnes vatsasi alkoi kasvaa ja partasi muuttui valkeaksi.

On syksyinen ilta. Musta korpi on pimeä, valoton ja autio mutta ei vähimmässäkään määrin hiljainen. Puiden latvoissa ulvoo ja kirkuu tuuli, äreät vihurit ajavat edellään pyörteilevää lunta, jota nietostuu notkelmiin vaikka karhella oleva ruoho on muuten vielä lumeton. Vähäisen järven rannassa hietaisella törmällä tönöttää hirsinen mökki ikkunat pimeinä. Välillä myrskyksi yltyvä tuuli ulvoo savupiipuissa, hämmentelee kylmentyviä hiiliä ja pöläyttelee takan tulisijasta tupsauksia, nokisia savurenkaita hormia päin. Kun tarkemmin katsoo, keittonurkkauksessa kiiluu pienoinen valo, siihen jätetty tai jäänyt. Tiilinen vankka muuri hohkaa lämmintä ja takan päällä hautovassa helteessä makailee musta kissa puoliunessa, olkapäät nyrkissä ja häntä tassujen alle kierrettynä Se mulauttelee raukeita katseita kohti kattoa, jolla on kuin joku kävelisi, hakkaisi seiniä tai vihoissaan heittelisi lunta ikkunaan kouramitoilla. Ulkona riehuvan puhurin valitukset, kiljahtelu ja villi nauru, metsän parku, kohina ja kuiskailu vuorottelevat, mutta eivät ylety tähän lämpimään ihmispesään, jonka ainoa asukki on nyt uninen vetelä mirri. Kaukana alkavat narahdella lahot lattiapalkit, ikkunaluukut paukkuvat ja koko metsäinen niemi tärähtelee. Luonto siinä puhelee omiaan, horisee itsekseen hyytymisen alla. Tekee talvea. Pimeys on sangen läpitunkematon, taivas musta ja siellä näkymättömissä viuhtovat kiireellä pohjoisesta kohta lunta tuovat pilvet, märkää täynnä.

Toisella puolella hiljaista mökkiä on saunarakennus, pihan takana sakea korpi ja sen reunalla, pienen pyöreän suon äärellä kota. Harsoisen kentän pinnasta kohoilee mättäitä, räntä on rähmistynyt ja kinostunut kodan edustalle.

Sisällä kodassa yksinkertaisen kivisen raunion päällä tuli palaa kohisten, kipinät lentävät kohti lakea, jossa suora lautatorvi tekee savupiipun virkaa. Tulen loimussa istuu äänetön eleetön hahmo patalakki päässä, leveä urakkatyömiehen turpa mytyssä, haukotellen, selkäänsä raapien ja liekkien vinkeitä katsellen. On kuin tulessa rupattelisivat tutut ihmiset, edesmenneet kaverit, uusiksi nuortuneet vanhemmat, monet kanssamatkustajat elämän varrelta. Kun valkea vähän laantuu, herra K. lappaa arinalle lisää kuivia koivuhalkoja. Taas on valoa ja lämmintä.Teräskourassa roikkuu halstari, jossa tirahtelevat ja sihahtelevat paistumassa olevat kalat. Niistä herra K. näppärästi poimii palan tuolloin tällöin puukollansa, näppeihinsä puhallellen kun kohtaan sattuu kuuma rasva; pupeltaa paksuja ruisleivän siivuja ja lotkii päälle purkista olutta.

Välillä K. puskeutuu pihalle ulvovaan tuuleen, kahloo suojanpuolelle kotaa ja lorottelee autuaasti ähkien lepän juureen ja hemputtelee pitkään, puistaapa itseään kuin uimasilla ollut koira niin että pisarat lentelevät. Käytyään lisäämässä saunan kiukaan alle muutaman pöllin herra K. palaa kotaan. Se on hänen rääkätyssä, hajanaisessa mielessään nyt autuuden paikka, kaamoksen ja pimeä metsän sylin vertauskuva, äitiin verrattava.

Teen jotain kömpelöä, ahdistavaa, keskeytän tupakkalakkoni  tai muutun mustasukkaiseksi. Sinä lennät kuin lintu paikasta toiseen papereja selaamassa, kuljet paljaana ympäri huonetta mennäksesi suihkuun. Luon ahdistunutta monologia, lukitsen itseni asunnon ulkopuolelle, väitän olevani filosofi ja istun lopulta äidin jälkeensä jättämässä rullatuolissa yksin sylissäni kukkia sinulle.

Vertauskuva. Äitiin verrattava. Niinpä niin. Herra K ei oikein tiedä, millä mielellä olisi. Vähän niin kuin nielettäisi, haikeus katoavasta paratiisista tuntuu lohduttomalta ajatukselta. Monessa hän on ollut.

Urheillessaan tukin päällä meijerin sikalan lietelammikossa isompien poikien yllyttämänä nuori herra K. lipesi ja mulahti umpisukkeliin lietteeseen. Joku vanhempi poika tempaisi hänet hiuksista kuivalle maalle ja ontuessaan harmaan näljän peittämänä kotipihaan herra K tiesi ratkaisevan varmasti, että tuollaista se olisi ollut, hukkuminen, kuolema jos siitä olisi totta tullut. Vaan eipä tullut, ei vielä ainakaan.

Äiti motkotti kuin säikähtänyt kanaemo, huuhteli poikaansa hyvän kotvan puutarhaletkulla jäisen kylmällä vedellä, kuori limaiset vaatteet pojan päältä ja lopuksi kuurasi tämän saunan eteisessä kuumalla vedellä, juuriharjalla ja äkkiväärällä lipeäsuovalla. Kun herra K. istui punaisena ja höyryävänä keittiön tiskipöydällä jalkojaan heilutellen ja katsoi, miten äiti silitti hänelle puhtaita vaatteita, hän ajatteli uhmakkaasti, ettei aio vastakaan hukkua sianpaskaan. Ja monet kerrat ollessaan milloin minkinlaisessa lietelantalassa yksityisesti tai viran puolesta uppoamassa hallinnon kummallisiin kiemuroihin johtamistaidon kurileireillä, imeytyessään ihmissuhteiden pettäviin hetteikköihin tai rykiessään kavalan viruksen siemeniä keuhkoistaan kuin likavettä silloin kerran, sai herra K aina mieleensä päätöksen: Sianpaskaan en huku. En koskaan.

Juttu päättyi herra K:n muistikuvissa siihen, että äiti, hailakkasilmäinen morakkaääninen muorintunkio kädet puuskassa katsoi pitkin ja poikin kohti höyryävää, virnuilevaa lasta ja räjähti nauramaan. Naurettuaan pitkään, helpottuneena ja helpotuksesta, kuoleman siiven pyyhkäistyä pentuetta näin läheltä hän sanoi hymyillen:

On siinä mulla eto rellukka!

Niin kauniita rakkauden sanoja herra K ei enää elämänsä päivinä uskonut saavansa kuulla. Hämärässä, tulisessa saunassa, kynttilän valossa liotessaan ja välillä hajamielisesti kutiavaa nahkaansa hutkiessaan herra K tajusi, että tämä tunne oli nyt sitä itseään. Onnea.









29.10.2010

Kadonnut kirjastoon

Kuten jokainen kirjastonomistaja tietää, kirjoja on liki mahdotonta pitää järjestyksessä. Kun hakee jotakin, ei löydä hakemaansa, mutta saattaa havaita jotain minkä on luullut unohtaneensa. Etsiskelin aamuhetkenä Seppo Heikinheimon muistelmia (Mätämunan muistelmat) tarkistaakseni, tekikö kirjoittaja oman väittämänsä mukaan itsemurhan sen vuoksi, ettei jumalaa ole vai siksikö, että pesäpallo-otteluissa oli alettu tarjoilla olutta. Luullakseni molempia. Heikinheimon kirjan sijaan käteeni sattui nyt jo edesmenneen Maria-nimisen kirjailijan teos, jonka etulehdellä on omistuskirjoitus OK:lle 6.10.197X:

Khakipukuinen punnitsee riisin huolellisesti. 

Se ei ole ilmestyskirjan enkelten mitta. 

Se on nälän mitta, 

olemassaolon, hengissäpysymisen, 

huomispäivän turvattomuuden ankara mitta.

Pian neljäkymmentä vuotta jälkeen tuon tapahtuman, jonka muistan tarkasti kuin tutun taulun luulen ymmärtäväni, mitä kirjoittaja tarkoitti.

Korkea kaikuva huone, talo jossa paljon ikkunoita, tupakansavun ja puhdistusaineen tuoksua, hiukan liian lämmitetyt huoneet, ahdistuksen, pelon ja vihan ääniä. Tummasilmäinen, epätoivoa huokuva hento nainen kumartuneena pöydän yli laatimaan omistuskirjoitusta uuteen menestyskirjaansa, josta hän on lapsenomaisen ylpeä ja samalla hämillään. Hänen kasvoillaan on varjo, mikä saa ne näyttämään ankarilta. Samanlaisia kasvoja näkee dokumenttifilmeissä keskitysleirivangeilla. Meillä oli oma vankileirien saaristomme vielä 1970-luvulla. Toisinajattelijat, toisella tavalla ajattelevat ja todellisuutta omaan tapaansa hahmottavat teljettiin saarille. Nimitimme sitä pirstomielisyydeksi. Luulimme auttavamme, kun käytimme valtaa. Maria oli todellisuudessa vanki. Me, jotka olimme heidän kanssaan, vertaudumme kapoihin.

Onnellisuuden tavoittelussa on monia paradokseja. On parempi valita jalan katkeaminen kuin jatkuvasti kivulloinen polvi. On tyydyttävämpää tehdä päätös heti kuin olla pitkittyneessä epävarmuuden ja valinnan tilassa. Kyky tehdä valintoja on onnen este. Se jolla ei ole vaihtoehtoja, on tasapainosempi kuin se, jolla maailma on auki. Siksi ikääntyminen ja tie kohti väistämätöntä saa useimmat meistä rauhoittumaan. Nuori on maailman valtias ja tietää sen. OK:n ei ole vaikea tunnustaa olevansa hänelle kovasti kateellinen. Samalla hiukan vahingoniloinen. Syystä.

Tämä ei ole luovuttamista vaan sen hyväksymistä, ettei tarjottava olut pesäpallo-ottelussa aina ole urquellia, karhua tai edes lapinkultaa. Huomispäivän turvattomuus on ainoa todellisuus; ei ole muita todellisuuksia. Jos mahdollisuutta arvokkaaseen kuolemaan ei ole, tulee ongelmia. Mahdollisuus katumukseen ja häpeään on onnea. Tapojaan ei tarvitse parantaa, koska tavat ovat pintaa ja jokainen meistä on paras mahdollinen. 

Winnicottia varioiden on kelvollista olla riittävän hyvä itse; itselleen, itsestään käsin, itsellinen, itsekäs. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, sanoi mummo. Itsensä siunaaminen on siunailemista terveempää ja kun taputtaa kannustavasti omaa olkapäätään, ovat molemmat osapuolet tyytyväisiä.

19.2.2011