Painavaa puhetta

Vertikaalisesti suurikokoiset ihmiset ovat järjestäytyneet jo 1970-luvulla, jolloin suuren japanilaisen elektroniikkavalmistajan Sonyn johtajiin kuuluva herra Heyn perusti pitkien yritysjohtajien kerhon. Pääsyvaatimuksena oli 198 senttimetrin pituus ja eksentrinen luonteenlaatu sekä tyytymättömyys pitkien ihmisten syrjintään ja kiusaamiseen. Erityisesti pienten kanssakulkijoiden Japanissa isokokoinen joutui hankaliin tilanteisiin. Asiaa herra K:lle esitellyt suomalainen projektipäällikkö kertoi, miten tuskallista oli vaatteiden hankkiminen ja jopa ruokailu.

Voi vain kuvitella, minkälaista on nälkäisen ison miehen lappaa pientä ryynimäistä evästä sormustimesta kahdella tulitikulla. Vaatteet tietysti piti teettää mittatilaustyönä, mikä ei vähentänyt naisväen kiinnostusta monsterimaisiin miehenrohjoihin. Väliin niistä oli pääsemättömissä, mikä tämän kovia kokeneen lajin palavereissa pantiin tyydytyksellä merkille jonkinlaisena korvauksena muusta piinasta. Naisen osana on hakeutuminen koripalloharjoituksiin miesten mukana, mikäli mittaa alkaa täyden koron kanssa tulla liki kaksi metriä.

Horisontaalisesti lahjakkaan osa ja elämän kulku ei ole juuri helpompi. Monenlaista moralistia ja nälkäteoreetikkoa, kuikeloa ja suorasuolista äkäpussia on neuvomassa anokrektisen hyveen ja kilvoittelun tielle. Nämä samat ulkokullitetut kanssaveljet ja -sisaret rypevät nikotinismin, ryyppäilyn ja vieraissa käymisen kulttuurissa.; osa lienee kommunisteja tai ainakin sosialidemokraatteja. Vietetään vaimon ja miehen vaihtoviikkoja keväisin Lapissa. Näiltä retkiltä palataan työelämään tekopirteinä ja hihkuvina naama melanooman esiasteita pursuen. Mielenosoituksellisesti nämä samaiset ilonpilaajat rouskuttelevat turnipsinpäitä ja väkevästi uhoavaa ylivuotista porkkanaraastetta keitetyn veden kera henkilökunnan ruokailutilassa, kun viaton horisontaalisesti lahjakas lämmittelee kulahtaneessa mikrossa ryynimakkaroita, ylijääneitä pitsanpohjia ja siansiivun kontsäleitä, voitelee vehnäsen päälle oikeaa voita ja hörppää punaista maitoa päälle sintun sijasta. Siitä lähtee kone taas käyntiin ja työsuoritus on prosentikas ja hyvälaatuinen.

Iva ja pilkka kannustamisen sijaan ovat tällaisen kanssaveljen tai –sisaren osa. 

Toisaalta, samoin kuin hulluus on köysien puutetta on lihavuuskin vaatteiden pienuutta. Reipas mässäri lotkauttaa kurkkuunsa makeat liköörit, sähäkkää kaljaa hän lutkuttelee ämpärin illassa ja naurahtelee päälle. Aamuyöstä baarin jälkeen maistuvat makkaraperunat, aamulla muna ja pekoni kuohuvan tuopin ääressä.

Horisontaalisesti lahjakkaita pidetään jotensakin leppoisina ja huumorintajuisina. Tässäkään ei ulkokuori anna oikeaa informaatiota. Yli senttaalin painoiset pukarit ovat usein pahanjuonisia, pitkävihaisia ja sisukkaita. Tietty sisäänpäin kääntyminen, depressioalttius ja kyky filosofiseen ajatteluun korreloivat alentuneeseen insuliiniresistenssiin ja korkeaan älykkyyteen. 

Toisaalta järjestäytyneeseen ilkeyteen ja ihmiskuntaa vistottaviin konnantöihin  ja kansanmurhiin ovat syyllistyneet poikkeuksetta kasvissyöntiin taipuvaiset raittiit ja pakko-oireiset itseään ja muita kontrolloivat laihuuden ihannoijat. Koko länsimaiden nykyinen häviöön meno liittyy kuivakkaaseen ja luita kolisuttavaan naisihanteeseen.

Vaan joskus horisontaalisesti lahjakkaallekin kaikesta elämänriemusta huolimatta käy niin, että hän vallan heittää henkensä, suorastaan kuolee. Arkkuun pantaessa on hyvä katsoa, ettei puvuntakki pongota.

Noloa on, jos suntion kallis lasisilmä särkyy, kun kuolinpuvun nappi siihen paineesta sirahtaa. Parempi on näissä tapauksissa vaikka mattoveitsellä halkaista takin selkämys. Ei se hautajaisväelle näy.

Pyhä Pietari on taasen tottunut siihen, että kylätappelujen jäljiltä vainaja tulee revityin nutuin vastaanotolle; näin silloin kun on käytetty reiluja painiotteita, eikä murskaavia tai pistäviä astaloita.

20.10.2005

Terveellisyydestä

Kun nyt terveydenhuollosta puuttuu niita käsipareja, niin entäs jos hommattaisiin kasipareja ja tessuterapiaa. Olisi somaa, jos terveyskeskuksessa, kuntoutuskodissa tai sairaalassa olisi kissa, joka makailisi sängyn päässä, kehräisi ja toisi mielenrauhaa unilääkkeiden sijaan. Olisi römeähaukkuinen terapiakoira, jota rammat taluttelisivat ja pääsisivät liikenteeseen vähin erin. Riittävän iso ja karvainen nallekoira nuolisi rupisen naaman. Ei tarvittaisi kortisoneja ja kalliita mysiinejä. Nalle puolustaisi reviiriä, jos sairaalapastori sattuisi hipsuttelemaan crockseissaan antamaan potilasparalle viimeistä voitelua. Ulvoisi Tuonelan lautturin matkoihinsa autuaammille melavesille.

Se vaan on perkelettä, että kun jotain tuollaista edes panee ehdolle, ilmoittautuu lauma allergikkoja ja karvanoppien kauhistamia, syntymässä säikähtäneitä ja muita puskaneurootikkoja. Lääkäreissä ja sairaanhoitajissa on erikoinen  mahdollisesti geneettinen tai ainakin hankittu ero: kaikki OK:n tuntemat sairaanhoitajat ovat jonkinlaisen homekoiran ja kissa-allergikon ristisiitoksia. Heidän henkeään riipoo  ja sieluaan ahdistaan edellä kaavailtu jo valmiiksi. Kitinä ja lätinä alkavat ensimmäisestä kerakkeesta. Et ehdi kissaa sanoa kun jo kutittaa.

Osalle maistuu silti marlboro tai belmont ja väylänvartiselle nuuska; joillekin pikkusikari. Suklaalle ja omenahyveelle ei ole allerginen yksikään.

Lääkärit istuksivat silmää räpäyttämättä koko elinaikansa limaisissa kopperoissaan ja viihtyvät niissä jopa yöaikana. Ei ahdista henkeä nuuskaista, mitä jää hanskaan ruman miehen peräsuolesta tuseerauksen jälkeen. Ei keuhkojen eritteessä kiinnosta muu kuin väri ja konsistenssi tai riittävän hyvä mätäpää näytteeksi patologille, jonka sisuskalut ovat teflonia ja lempijuoma mantelilikööri, koska se maistuu sinihapolle. Sen sijaan ääkärit nipottavat syömisissään. Osa on myös pinttyneinä terveysterroristeja ja oman lihan palvaukseen ja jatkojalostukseen erikoistuneita kipumystikkoja ja askeetikkoja.

Kerran, kun OK sai oikein ison liiton laskuun tarjota kollegoille vallan trahteeriassa evästä, häntä rupesi hävettämään kaikki se kruusailu ja eriseuraisuus. Kelle ei maito käynyt, kelle ei suola, pippuri, sipula, kirveli tai kynteli. Yksi ja toinen ei voinut syödä mitään, jolla on äiti. Yksi yökötteli voille, toinen matikan mädille. Voi äiti!

Tarjoilija alkoi miltei itkeä, kokki raapia kaljuaan ja OK:n aneyrysma pykiä. Keitetyt munat kelpasivat muille paitsi ovolaktovegaanille. Hän sai kokin hatun kuorrutettuna valkovaseliinilla. Lopulta saatiin lauma ruokittua ja viina maistui kaikille kiitettävästi.

19.1.2009

Sotahulluus

On ollut aika, jolloin herra K, tuolloin pienen pohjoisen kunnan terveyskeskuslääkäri on tuntenut suurta isänmaallisuutta. Talvet olivat pitkiä, pimeys pitkä, virka työteliäs. Kyläläiset arastelivat hieman hiljaista, tuohon aikaan vielä fyysisesti kovin kapeaa, kansankielellä pieniperseistä ja pidättyväistä lääkäriään, joka puukengät lonksuen tallusteli pitkin terveysaseman neonvalon ja tuoksahtelevan vahan kiillottamia käytäviä.

Varsinkin kesäiseen aikaan kelpo tohtori sonnustautui valkoiseen, pitkäliepeiseen kaapuunsa, jota piti ylös kaulaan asti napitettuna. Oli kuin kovin helle olisi tohtoria eniten vilustanut. Ehkä se oli sellaista kylmää, jonka maailmallinen ja armosta vieraantunut sydän levitti ympärilleen, aprikoivat ne, joille erään tietyn valtakunnan avainten säilytyspaikka on tavattoman arkinen ja tuttu asia ja jotka säälinsekaisella kauhulla seuraavat helvettiin menevien kanssamatkustajiensa edesottamuksia ja heidän vastaista räpiköintiään siinä tulisessa järvessä, jolta vain valitut karitsat säästyvät tuomiopäivän suloisen päivän koittaessa.

Vähänpä he tiesivät. Tri K. oli hikoavaa sorttia kuten isänsäkin ja sen vuoksi takin alla ei ollut  paitaa. Työhön sisältyi paljon päivystysrupeamia, joilla tri K. kuulosteli astmaattisia keuhkoja ja niiden vinkunoita, milloin ekspiriumissa ja milloin sen vastakohdassa sisäänpuhalluksessa, tutkiskeli rääkyvien, vastaankampeavien kläppiraasujen korvia ja tärykalvoheijasteita, neuloa tursasi kömpelöillä rakennusmiehen nakkisormillaan eniten auki reuhottavia ja valtoimenaan verta holvaavia haavoja, kipsaili ja konsultoi, lääkitsi monenlaisilla mysiineillä ja tipoilla. Lyhyesti sanoen hoiti sitä lääkärin työtä, johon hänet oli palkattu ja josta kunta pienen murinan kanssa hänelle maksoi mielestään kohtuuttoman suurta palkkaa lääninhallituksen  ja TEO:n valvoessa toimien asianmukaisuutta.

Vähin erin tohtorin outo intohimo tuli esiin. Hän oli auttamaton sotahullu. Ei niitä, jotka ajelevat päänsä muliksi, karvattomaksi sinertäväksi kuulaksi, pelottelevat mummoja pimeällä ja rikkovat päissään toiselta rannalta tulleen pitsayrittäjän piskuisen kuppilan ikkunanlasit, kun silmä välttää. Jotka uhoavat suuresta suomalaisuudesta ja jotka tykkäävät ryssän olevan parantumaton slaavi, paistoi hänen sitten kovassa eläinrasvassa, oliiviöljyssä tai tässä rypsiöljyssä, joka kuulemma rassaa tukkoiset suonet auki ja lisää hyvää kolesterolia, niin että ohimoviat rytkyy.

Ei. Hän oli paljon vaarallisempaa laatua sotahulluja. Hän oli tavaillut pikkupojasta lähtien tarkasti läpi Kansa taisteli-lehdet, lukenut monella kielellä historioita, kertomuksia, dokumentteja ja muistelmia siltä ajalta kun mies kävi ase kädessä miestä vastaan ja tykit jylisivät, tarpeet olivat kortilla ja maa oli sodassa.  

Lähiajan historiaa hän oli kuunnellut korvat hörössä salin pöydän alla miesten kerääntyessä vähien viinojensa kanssa muistelemaan sitä, mikä oli muuttanut heidän elämänsä kuin veitsi leikkaa langan tai uusi verso kasvaa kesäiseen mäntyyn. Koko nuoruutensa ajan hän oli pelännyt sotaa ja verisiä vaatteita, atomipommia, kylmää sotaa, vakoilijoita, Kuuban kriisiä, Sikojen lahden maihinnousua, miehitystä suvereeniin maahan, kansannousuja ja panssareita. Asioiden tutkiminen helpotti ja aikaansai jopa kieroa tyydytystä.

Ja nyt, pitkien viipyilevien ja kiireettömien viikonloppupäivystysten aikana hän maleksi sairaalan kirjastossa, tapasi sotaveteraaneja, joiden kanssa käytiin lävitse Raate, Salla, Taipale, Kollaa, Vuosalmi, Äyräpää ja monet muut paikat kartan kanssa. Jokainen näistä K:n silmissä vanhoista, joskin sairaista sotaurhoista lisäsi tarinaan oman juonteensa, antoi väriä ja eloa sille mitä historiaksi kutsutaan ja jonka tuntemus saa aikaan petollisen viisauden harhan.

Kun suvun setämiehet, appiukko erityisesti olivat kieleviä, väliin rönsyileviä tarinoitsijoita, monet kesäiset yöt kuluivat saunakamarin takan edessä tai jossain mökin pöksassä näitä muistellen. Usein kielenkantoja irrotteli koskenkorva, Suomen kansan terapeutti ja hyväntekijä, jota tämä tossun alla oleva kersantti keväisin kylvi latojen nurkan alle kuin maamies ainakin, odottamaan vastaista käyttöä. Ja tulihan sitä, tiluksia tarkastaessa ja sotia muistellessa.

Kävi niin, että tri K. matkustaa hyssytteli Kuopion kauniiseen kaupunkiin koulutukseen. Lääkäreillä sellaisia on joskus ja monta varttia paremmaksi maailma silläkin retkellä murentui. Sattumoisin seminaaripaikassa, Rauhalahden kylpylähotellissa oli meneillään sotaveteraanikuntoutus. Illalla käytiin Pöljän pysäkiltä ostamassa huutovettä tiheään tahtiin, juttu luisti ja monta ammoin maatunutta sotatoveria ikään kuin nousi haudastaan; kuka kahtia katkenneena täysosumasta, kuka tuperkkeliin Äänislinnan sairaalassa hiutuen.

Aamulla K. hiljaa huutoveden haavoistaan toipuen könysi aamusaunaan. Höyrypilvien keskellä istui ja tarinoi lukematon joukko vanhoja miehiä, sotaurhoja menneestä maailmasta. Tuskin aivan ollen oma itsensä huutoveden vielä vaikuttaessa tohtori K. pitkäaikaisen haaveensa mukaisesti kajautti vääpelin äänellä saunan ovelle ilman rihman kiertämää:

HUOMIO!

Kymmenet kaljut kolahtivat saunan kattoon, muuan ikämies oli kuukahtaa kiukaalle.

Kun herra K. josta iällä ollen on kesyyntynyt rauhan mies jälkikäteen muistelee tätä episodia, eräänlainen häpeänsekainen, muisteleva ja maisteleva, kaipaava tunnelma kohahtaa verenä suoraan poskille. Laimea hymy syttyy pyöreiden poskien keskelle viiruisiin siansilmiin.

5.12.2008

Hotellissa

Herra K. on saanut sähkösanoman. Lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille voimme kertoa, että ennen sana tarkoitti lennättimen avulla välitettyä sähkettä tai sanomalehden kaduilla myytävää lisälehteä, jollaisia ennen radion yleistymistä julkaistiin tavallisesti iltapäivällä huomattavien uutistapahtumien sattuessa.

Valmiina on oltu täällä Piirillä jo viikko toista. Onko juna myöhässä? Istun tuhruisen sateisella tasangolla lajitellen perunoita.  Peltirumpu on rikki, minulla on nälkä, isoäiti on kuollut ja hänen hameidensa sijasta vihmalta suojaa märkä karvahattu, joka haisee lampaalta.  Jokea pitkin ajautuu veneitä täynnä kuolleita miehiä. Kaikkialla on savua ja ajattelen sinua kaivaten. Asuimme täällä onnellisina vuosien ajan, kunnes vatsasi alkoi kasvaa ja partasi muuttui valkeaksi. Anna kissalle ruokaa ja lähde kauppaan ostamaan kefiiriä, ennen kuin on liian myöhäistä palata.

Sinun Sara

Viesti saa herra K:n mietteisiin. Kirjoittaessaan kuolleelle rakastetulleen vuosia sitten, hän muistaa puhuneensa siitä miten kohtaaminen vanhainkodissa tulisi palauttamaan hänen elämänsä entiselleen. Piiri oli aikanaan eufemismi, joka tarkoitti paikallista piirimielisairaalaa. Sen suojissa kehkeytyi, nousi nupulle, vihannoi, kukki ja viimein kuihtui monta mieleen painunutta ystävyyttä.

Päättäväisesti herra K. nousee korkealle vuoristoiselle mäelle, jolla hotelli sijaitsee. Palveluskunta puhuu saksaa. Herra K. saa huoneensa, riisuu säärystimensä ja puhdistautuu. Sitten hän lähtee tutkimaan paikkoja. Kaikkialla on hiljaista. Vain ilmastointi humisee. Herra K. astuu hissiin. Kulmakarva koholla K. aprikoi hissin käytöstä. Hissi lähtee kiitämään nopeasti ja äänettömästi vaakasuoraan. Hississä on hämärää ja vasta nyt K. huomaa suksia kannattelevan kääpiön.

-”Herr Doktor K.”  herra K. yrittää esittäytyä, mutta pygmi, tumma pikkumies lasketteluhaalareissa ei ole kuulevinaan vaan tekee torjuvan eleen.

-”Nik vertsets.”

Muutaman minuutin jälkeen kuuluu kilahdus. Ovi avautuu ja hissitoverukset astuvat ulos. Laskettelija, todellisuudessa ruskettunut pikkupoika nostaa lasketteluvälineet olalleen, nostaa kättä ja kipaisee aulan kautta ulos, ilmeisesti rinteeseen.

Herra K. käyskentelee rauhallisesti kohti ravintolasalia. Ketään ei näy. Tämähän on huolestuttavaa, tuumii herra K. joka omistaa hotellin sekä sen logistiikka- ja rinnepalvelut.

Suuressa ravintolasalissa on ollut satoja vieraita. Kynttilät palavat, ruokailuvälineet on pantu syrjään. Valkoisille, seitinohuille pellavaisille, brodeeratuille pöytäliinoille on karissut sikarintuhkaa, roiskunut punaviiniä ja varissut partakarvoja. Osa viinilaseista on puolillaan. Joissakin tuhkakupeissa palaa vielä kesken jäänyt savuke. On kuin täältä olisi lähdetty kovalla kiireellä.  Yksi tuoli on kaatunut.

”Omituista, todella omituista”, herra K. miettii. Vaanivin, harkituin askelin hän kävelee kohti ravintolasalin takaseinää. Agneta Petrovna on ilmeisesti sisustanut salin uudelleen hänen käydessään pääkaupungissa.

Koko seinää peittää värikäs valokuvatapetti, jossa yksittäiset puiden lehdet ja niillä köynnöstävät liaanit, orkideat ja lihansyöjäkasvit erottuvat ja tuntuvat  liikkuvan sekä tuoksuvan. Tapettiin on aseteltu laitteet, joista viidakon äänet, lintujen huumaava laulu, laiduntavien apinoiden rupattelu ja tuulen kohahtelu latvustossa kuuluvat. Seinä säteilee hautovaa lämpöä.

Agneta Petrovna on kekseliäs sisustusarkkitehti. Tällaisen paratiisin hän on luonut näille kolkoille vuorille. Juuri kun suuri taantuma alkoi ja väki näytti lopettaneen käymisen kokonaan.

Herra K. astelee päin  lumoavaa seinää ja ennen kuin huomaakaan hän astuu sen läpi. Apinoiden kirkuminen yltyy korvia huumaavaksi, lehvistöstä lähtee raakkuen ja isoja purjemaisia siipiään läiskytellen outo, eksoottinen lintu. On kuumaa kuin tropiikissa. Eikä ihme. Luita ei ilman lämpöä rikota, K. tuumii hikoillen. Hautoo se rikki vahvankin parkin, sisäinen monologi jatkuu.  Hän joutuu luopumaan puvuntakistaan, solmiostaan ja kengistään. Sinänsä kiusallista herrasmiehelle.  

Herra K.  tallustelee punaista, pölyävää polkua pitkin alas jokirantaan, josta alkaa kuulua kovaa kartun jytkettä ja naisten  sointuvaa rytmikästä laulua. Kylän naiset ovat kai pyykillä.

Herra K. huikkaa tervehdyksen naisille, jotka kääntyvät katsomaan pienikokoista mustaa poikaa. K. vilistää paitasillaan rantaan. Naisryhmästä irtaantuu paksuhuulinen pullea musta nainen ja hölkkää kohti herra K:ta, kaappaa tämän syliinsä ja tanssii punaisen saven peittämällä tanterella riemusta kiljuen.

 I got my baby back!

Herra K. painaa nenänsä naisen rintojen väliin ja huoahtaa helpotuksesta. Kausi on pelastettu.

Lomalla

Olet viettänyt mökillä viisi viikkoa täydessä erakkouden tilassa. Pientä mökkiytymistä on tapahtunut. Pääsikin ajelit loman alussa muliksi, ylimielisesti ajan suhteellisuutta halventaen ajattomuuden harhan vallassa. Kasvaa se tänä kesänä takaisin, kasvaapa hyvinkin. Kaksi senttiä viikossa vähintään se rehottaa.
Vaan eipä kasvanutkaan. Peilistä luimistelee joku hörökorvainen, sekopäisen näköinen klanipää naama täynnä paarmanpuremia, eri-ikäisiä siimoista, koukuista, petkeleestä ( !!! -se vaan jotenkin tippui sieltä katolta) ja piikkilangan raapiumista syntyneitä haavaumia, naarmuja, hankaumia ja rupia. Huolella hankkimasi ja monen palovamman hinnalla maksettu rusketuksesi kesii ja pölisee premalignisen kauden historiaan.

Kaupungissa on ihmisiä laumoittain. Rähisevänä tuuppivana kymenä niitä viereksii kaduilla naurettavan suuria lössejä. Isoja, pieniä, monenvärisiä ja puolialastomia kaikki tyynni.
Ne puhuvat sinua kohti kovalla äänellä, katsovat tutkivasti suoraan sinuun, jäävät oikein joukolla tuijottamaan perääsi ja sitten kaikki nauravat valtavat kidat täynnä valkeita saunaklapin kokoisia hampaita. Autot hurjastelevat ylinopeutta suojateillä ja jalkakäytävillä. Huohottaen heittäydyt viime hetkessä suojaan porttikongiin, missä lököpöksyinen lapsi pipo päässä näyttää sinulle bodattua lypsyjakkaran kokoista nyrkkiään, kun sinulla ei ole antaa hänelle rahaa viinaan. Tavaratalossa pitkänhuiskea lihaksikas myymäläetsivä valpastuu, kun hiivit sisään ostamaan kefiiriä. Luullen ettet huomaa, hän pamppuaan hajamielisesti sormeillen seurailee sinua sopivan matkan päästä. Kun kassalla maksat käteisellä, eikä porttihälytinkään ala ulvoa luikahtaessasi ulos kaupasta, hän selvästi pettyy ja reipas ryhti valahtaa arkiseksi. Kadulla matelevat poliisiautot hiljentävät vauhtiaan kohdallasi ja sinua vertaillaan satelliittilähettimeltä saatuun interpolin kuvakavalkadiin.

Näin muodoin ei ole ihme, että hiukan arastellen palaat ja yrität kotoutua takaisin yhteiskuntaan ja työelämään. Onko ansalankoja, jalkanaruja tai sudenkuoppia paljonkin vastassa? Onko hallinto kirves kourassa vastassa odottelemassa pahaa aavistamatonta töihin tepastelijaa heti aamun tunteina? Kutsuuko Suuri Valkea Päällikkö sinut puheilleen vaivautuneen oloisena: "Yhym, voisitko käväistä?..."
Onko jotain ennalta arvaamatonta tai ennalta arvattavaa tapahtunut sinun siitä mitään tietämättä? -Ja se, ettei ole tapahtunut mitään, on vielä raskauttavampaa, ja -aivan oikein- sinun vastuualueellasi? Tämän piti olla selvä asia, eikö tämä puhuttu jo selväksi, sinulle korostetaan. Lehtikään ei liikahda sinun tulosalueellasi sinun tietämättäsi. Älä yritä vaikuttaa meneillään oleviin prosesseihin. Asioista ei ole syytä keskustella, koska päätöksiäkään ei ole vielä tehty. Ole aloitteellinen. Sinut on pantu merkille ylemmillä tahoilla. Älä tee mitään odottamatonta. Kyllähän sinä tiedät? Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni.

Mitä kaikkea mahdoitkaan silloin aikanaan unohtaa ja laiminlyödä, kun rehvakkaasti löit oven takanasi kiinni ja julistit kaikille vastaantulijoille lähteväsi lomalle tarjottuasi heille ensin laihaa kahvia ja hapanta mansikkakakkua? Parveilevatko vuorovaikutusnälkäiset potilaasi oven takana jo aamunkoitosta? Ovatko peräti leiriytyneet käytävälle ovesi eteen kilpaillen siitä, kuka ensimmäisenä saa narskauttaa hampaansa huteromuistiseen loman uhriin?

Keltaisia lappuja, tarroja, viestejä, soittopyyntöjä, haasteita, haastattelupyyntöjä, ajanvarauksia, kokouskutsuja, kiireellisiä lausuntopyyntöjä sataa, sataa, sataa. Paperit alkavat tulvia ja vaikka nouset kirjoituspöydälle paperien yläpinta yhä kohoaa. Alat aluksi uida käsipohjaa paperien virrassa, mutta sitten jalka ei enää tapaa mitään. Tartut sanelukoneeseen ja ryhdyt äyskäröimään.

Puhelin alkaa soida.

(10.8.2003)